30.8.2024
Kremlin velho
Minervan v. 2023 julkaisema ”Kremlin velho” on merkillisin koskaan lukemani kirja.
Huikea ja taitavasti kirjoitettu romaani, joka kuitenkin perustuu tosiasioihin, kuten todellisten ihmisten nimien ja tekojen (esim. Boris Berezovski, Igor Setshin ja Mihail Hodorkovski) kuvailuun, on sveitsiläis-italialaisen kirjailijan Giuliano da Empolin äärimmäisen rehellinen ja mielenkiintoinen kuvaus Putinin valtakaudesta ja vallan syvimmästä olemuksesta samalla kun kirjassa on viittauksia edellisiin kommunistijohtajiin.
Kremlin velho on kirjassa nimellä Vadim Baranov, joka toimi vuosien ajan ”tsaarin” eli Putinin harmaana eminenssinä.
Tarina vie lukijan Venäjän vallan ytimeen, jossa johdon hännystelijät ja oligarkit käyvät keskenään avointa sotaa ja missä Vadim, hallinnon luotettu takapiru, muuttaa kokonaisen maan arvaamattomaksi poliittiseksi näyttämöksi.
Kaaos on Baranovin mukaan Venäjän ystävä ja ”jos totta puhutaan, ainoa mahdollisuutemme”. Siksi Venäjä lietsoo lännessä kaaosta aina kun se on mahdollista.
Kirjassa tulee selvästi esille Putinin ehdottomuus siinä, että oligarkit eivät saa sekaantua politiikkaan. Hodorkovski yritti, mutta joutui vankilaan, josta vapautui vasta vähää ennen Sotshin talviolympialaisia jalomielisenä hyvän tahdon eleenä, minkä idean juuri Baranov oli ujuttanut Putinille.
Putin onnistuikin saamaan oligarkit (joista monet vaihdettiin Putinin vakoilijakavereihin) tahtonsa alle, joten Venäjällä suuryritykset ja niiden omistajat ovat nykyään alisteisia intresseineen ensisijaisesti Putinille ja Venäjän valtiolle. Venäjän valtion etu ohittaa siis kaiken muun. Tätä tarkoittaa myös vallan vertikaali eli kaikki valta lähtee ylhäältä Putinista ja kaikki vallan langat johtavat Putiniin.
Putin onkin sanonut: ”Venäjä ei ole sivistynyt vaan villi yhteiskunta toisin kuin esimerkiksi Suomi. Venäläiset haluavat vahvan johtajan, joka johtaa ja näyttää tietä ja tuo kaduille rauhan ja palauttaa valtion auktoriteetin ja kansainvälisen arvostuksen.”
Tuon viimeisen pyrkimyksen kanssa on kyllä nyt käynyt huonosti, kun Venäjä on joutunut Ukrainaan hyökkäämisen jälkeen kansainvälisesti hyljeksityn roistovaltion asemaan poikkeuksena BRICS-maat.
Kirja kuvaa hyvin sitä, kun hallinnon salaiset toimet käyvät yhä synkemmiksi, on Vadim valmis tekemään kaikkensa päästäkseen irti itse luomistaan vallan rakenteista. Johtotähtinään hänellä on Venäjän vuoden 1917 vallankumouksesta selvinneen isoisänsä muisto ja lumoava Ksenija, johon hän on rakastunut.
Baranovin esikuvana pidetään Putinin entistä neuvonantajaa Vladislav Surkovia, jolta monet tutuiksi tulleet putinismin käsitteet ovat peräisin, kuten suvereeni demokratia ja vallan vertikaali. Surkov oli myös Putinin Ukrainan politiikan tärkeimpiä muotoilijoita.
Surkov oli yksi tärkeimmistä ideanikkareista, kun Putinin nykyinen yksinvaltiaan asema pohjustettiin. Surkovia on kutsuttu Putinin aivoiksi, Kremlin velhoksi ja uudeksi Rasputiniksi.
Surkov toimi Putinin neuvonantajana parikymmentä vuotta, vähän aikaa varapääministerinäkin, kunnes hän yllättäen poistui kuvioista kolmisen vuotta sitten, koska hän ei jaksanut enää tukea politiikkaa, mihin hän ei enää täysin uskonut.
Kremlin ”velho” ilmestyi aluksi ranskan kielellä v. 2022. Niinpä kirjasta, jota on myyty yli 450 000 kappaletta, on tullut Ranskassa valtavan suosittu hitti. Kirjan oikeudet on myyty 30 maahan, onneksi myös Suomeen.
Suosittelen kirjaa ”Kremlin velho” kaikille historiasta, politiikasta, Venäjästä, Putinista, vallan mekanismeista ja sen väärinkäytöistä kiinnostuneille ihmisille.
12.7.2024
Poissa
Luin suurta mielenkiintoa tuntien yhdessä päivässä ystäväni Markus Lehtipuun v. 2019 ilmestyneen 336-sivuisen esikoisromaanin ”Poissa”, jonka kannessa on myös lause: ”Kaikkein salaisimpia sopimuksia ei tehdä ihmisten kesken.”
Ensin on luku ”Poissa kotoa”, sitten ”Poissa maapallolta” ja lopuksi ”Poissa näkyvistä”.
Jo 19-vuotiaana Intiaan matkustanut Markus Lehtipuu (s. 2. kesäkuuta 1962 Tampere) on yli 100 maassa käynyt yli 40 matkaoppaan tekijä ja matkakirjoja kustantavan Suomalainen Matkaopas Oy:n toimitusjohtaja.
Lehtipuu on kirjoittanut paljon myös Karjalasta ja sen palauttamisesta takaisin Suomelle. Kun minäkin hämäläisenä koin Karjala-herätyksen v. 2004, halusin ehdottomasti tavata Markus Lehtipuuta, mikä tapahtuikin lokakuun lopussa 2005 Helsingin Kirjamessuilla. Sen jälkeen olemme kohdanneet monilla eri kirjamessuilla.
Mutta v. 2019 Lehtipuu kokeili ensimmäistä kertaa romaanin kirjoittamista, mikä oli pyörinyt hänen mielessään vuosien ajan pieninä juonenpalasina, kunnes eri matkoilta kerätyt muistiinpanot lopulta täydensivät kokonaisuuden.
Romaanissa on neljä tasoa. Ensin on vahva tietotaso niin, että kaikki kirjassa mainitut paikat, rakennukset, museot, näyttelyesineet, ravintolat, majoitusliikkeet ja liikenteeseen liittyvät asiat ovat todellisia eli Lehtipuun itsensä matkoillaan kokemia asioita, joten tämä romaanikin on pitkälti myös oiva matkaopas.
Toinen taso on koukuttavan hyvin kerrottu trilleriosuus, joka on kokonaan mielikuvituksen tuotetta. Tarinassa fiktiivinen Matti Korhonen joutuu yllättäen silminnäkijäksi, kun Iranin suurlähettilään tyttäreeseen kohdistuu Helsingissä murhayritys, jonka takia Korhonenkin joutuu kuolemanvaaraan, minkä takia hänet otetaan turvaan ja valitaan viestinviejäksi eri ihmisille kahteentoista maahan kolmella eri mantereella.
Kolmas taso on Suomeen ja muuhun maailmaan liittyvät ajankohtaiset asiat ja tapahtumat, jotka ovat pääosin todellisia.
Neljäs taso on monien eri vaihtoehtoisten teorioiden pohdintaa vastakohtana viralliselle historialle ja sen esittämälle totuudelle. Lehtipuu käy läpi monia seikkoja arkeologian ja muinaisten tekstien ja kuvien pohjalta ufoista Argentiinaan paenneeseen Hitleriin sekä anunnakeista Perussa oleviin Nazcan linjoihin sekä monia muita kiehtovia asioita.
Olen monista huimista tarinoista samaa mieltä, mutta en kaikista. Lehtipuu sanoo itsekin kirjansa lopussa, että hänen vaihtoehtoteoriansa eivät ole tarkoitettu väitteiksi vaan osaksi dialogia.
Myytinkertojien Thomas Wirén sanoi kirjasta: ”Olipa huikea seikkailu! En ole koskaan lukenut kirjaa, joka listaa kattavasti niin menneet kuin nykyiset poliittiset sekä eri muinaisiin kansakuntiin liittyvät myytit ja vaihtoehtoiset näkemykset.”
En halua kirjoittaa tämän enempää kirjasta, jotta en paljastaisi liikaa. Suosittelen Markus Lehtipuun erinomaisen tietorikasta, mukaansa tempaavaa, ajatuksia herättävää ja runsaasti valokuvia sisältävää Poissa-kirjaa kaikille ihmisille.
26.6.2024
Putinin perukirja
Kustantaja Docendo julkaisi 11.4.2024 Arto Luukkasen uusimman 461-sivuisen kirjan ”Putinin perukirja”, joka kertoo Venäjän valtiollisen järjestelmän eli sekurokratian itsetuhosta Ukrainassa ja siitä, kuinka Suomi karkasi idän karsinasta Naton pilttuuseen. Sekurokratia tarkoittaa turvallisuuspalveluiden kuten FSB (entinen KGB) johtamaa valtiota.
Savonlinnassa v. 1964 syntynyt Arto Luukkanen on dosentti, poliitikko ja teologian tohtori (mikä näkyy kirjan useissa viittauksissa Raamattuun) sekä Venäjän ja Itä-Euroopan tutkimuksen lehtori Helsingin yliopistossa. Venäjää hyvin osaava Luukkanen on tutkinut Venäjän nykyhistoriaa ja presidentti Vladimir Putinin valtakautta vuodesta 2000 alkaen.
Tämä monipuolinen asiantuntemus näkyy kyllä kirjassa, jota oli nautinto lukea sen tarjoaman runsaan ja sujuvasti kirjoitetun informaation takia.
Eli vaikka olen tutustunut moniin Venäjää ja Putinia koskeviin kirjoihin (joista joitakin Luukkanenkin siteeraa), niin Luukkasen teoksessa on niin runsaasti uusia mielenkiintoisia tietoja, että sitä oli helppoa ja mukaansatempaavaa lukea.
Kirjan mukaan Putinin valtakausi näyttää olevan lopuillaan. Olen samaa mieltä. On myös useita profetioita, joiden mukaan Putin tulee kuolemaan salamurhan uhrina. Silloin toteutuvat Jeesuksen sanat: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Putin on nimittäin antanut salamurhaluvan useiden poliittisten vastustajiensa eliminoimiseksi. Lisäksi syntilistalla on tietysti mieletön Ukrainan sota, jossa on kuollut paljon viattomia siviilejä.
Luukkanen toteaakin, että Ukrainan sota kiihdyttää Venäjän kehitystä kohti sisällissotaa ja uutta sekaannuksen aikaa. Juuri näin tapahtuu. Voi tosin olla, että ennen sisällissotaa Venäjällä pääsee valtaan profetioiden ennustama Putiniakin pahempi ja julmempi diktaattori, jonka mahdollisuuden Luukkanenkin mainitsee, mutta viimeistään tämän hullun hallitsijan aloittaman Kolmannen maailmansodan jälkeen, jonka Venäjä tulee häviämään, Venäjällä syttyy vihainen syyttely ja kysely, kenen tai keiden syytä tämä katastrofi on, mikä tulee johtamaan Venäjän sisällissotaan.
Kirjan takakannessa kysytään: ”Miten Putin laski kaiken väärin ja romahdutti Venäjän. Miten ”täydellisen hyvä” Putinin diktatuuri voi tehdä niin ison virheen, että maa hajoaa sen johdosta? Miksi Ukrainaan oli pakko hyökätä? Entä olisiko Suomi kuulunut seuraaviin uhreihin?”
Kyseessä on mainostekstin liioittelu, koska Putin ei ole vielä romahduttanut Venäjää eikä Venäjä ole hajonnut. Venäjän talous voi sen sijaan toistaiseksi melko hyvin, koska Venäjä on saanut korvaavia markkinoita muualta, ennen muuta Kiinasta, ja koska lännen talouspakotteet ovat saaneet venäläiset etsimään enemmän oman tuotannon ratkaisumahdollisuuksia. Mutta tämä hajoaminen ja romahdus ovat kyllä tulossa aikanaan. Mikään imperiumi ei ole ikuinen.
Yksi mielenkiintoinen luku kirjassa on kaikki lisätieto tunnetusta Prigozinin kapinasta noin vuosi sitten juhannuksena 2023. Luukkanen tuo monesti esille sen, että vaikka Putin tapatuttikin Prigozinin kaksi kuukautta myöhemmin, kun joko pommit tai ohjukset räjähtivät Prigozinia ja muita Wagner-armeijan johtajia kuljettaneessa lentokoneessa, niin koko tapahtumaketju toi selvästi esille Putinin heikkouden.
Tästä tuli mieleeni kirjassa oleva kiintoisa kohta. Nikita Hrushtshovin muistelmien mukaan vanheneva ja sairas diktaattori (Stalin) huokaisi vuonna 1951 lomallaan Abhasian Afonissa: ”Minä olen lopussa…Minä en luota keneenkään, en edes itseeni.” Tämä sama huomautus sopisi Putiniin syksyllä 2023, toteaa Luukkanen kirjassaan.
Kirjassa tulee myös hyvin esille Natoon aikaisemmin varauksellisesti suhtautuneen Luukkasen nopea mielenmuutos monien muiden suomalaisten tapaan Naton kannattajaksi sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi 24.2.2023 Ukrainaan.
Tässä asiassa olen eri mieltä Luukkasen kanssa, joka tuo kirjassa esille sen näkökulman, että Ukrainaan kohdistuneen aggression jälkeen sama voisi kohdistua myös Suomeen ja siksi oli haettava Naton jäsenyyttä eikä muuta vaihtoehtoa ollut.
Minä olen sitä mieltä, että Ukraina ja Suomi ovat täysin eri asioita. Ukrainan kohdalla Putin saattoi vedota historiaan (tosin hänen tulkintansa mukaiseen historiaan) ja väittää, että mehän olemme itse asiassa samaa kansaa, kun kielikin on hyvin lähellä toista, joten Ukraina ei ole mikään itsenäinen valtio, vaan sen pitäisi olla osa Venäjää.
Suomen kohdalla Putinilla ei ole vastaavaa argumenttia, koska me emme ole slaavilaisia veljeskansoja, vaan suomalais-ugrilainen kansa, jonka Venäjä sai sotien kautta valtaansa vuosiksi 1809-1917.
Kun Suomi liittyi peloissaan Natoon, niin kyseessä oli tyhmä ratkaisu. Ilman Natoon liittymistä Venäjällä ei olisi tarvetta reagoida Suomeen sotilaallisesti, vaan Venäjä olisi ollut tyytyväinen puolueettomaan Suomeen. Kun Suomi liittyi Natoon, niin Venäjä näkee nyt Suomen vihollisena ja on ilmoittanut, että se tulee reagoimaan kokemaansa uhkaan sotilaallisesti, mikä tulee toteutumaan lähivuosien aikana, kun Venäjä tulee ensin pommittamaan Helsinkiä ja sen jälkeen miehittämään Itä- ja Pohjois-Suomen Jumalan sallimaksi ajaksi.
Vaikka yleisesti väitettiin, mihin argumenttiin Luukkanenkin meni mukaan, että Suomella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin liittyä Natoon, niin olisi kyllä ollut olemassa toinenkin vaihtoehto eli Paasikiven-Kekkosen linjan mukainen neutraali puolueettomuus.
Monista eri syistä johtuen tästä vuosikymmeniä jatkuneesta hyvästä naapuripolitiikasta haluttiin kuitenkin luopua. Olen sitä mieltä, että olisi ollut parempi, että Suomi olisi pysynyt erillään koko sodasta, jolloin Suomella olisi ollut mahdollisuuksia toimia esim. rauhanvälittäjänä. Nyt sellainen ei käy päinsä, koska meistä on tullut Ukrainaan lähetettyjen aseiden takia sodan osapuoli.
Tästä Natoa koskevasta erimielisyydestä huolimatta suosittelen Arto Luukkasen kirjaa ”Putinin perukirja” kaikille ihmisille, mutta varsinkin Venäjästä, Putinista, Ukrainan sodasta ja lähihistoriasta kiinnostuneille henkilöille.
Kirja on ehdoton lukuelämys. Muutamia virheitä löysin, kuten kaksi kertaa sana ”ideologinen” oli muodossa ”ideloginen” ja sivulla 401 oli väliotsikkona ”Durnovon kirje tsaari Nikolai I:lle helmikuussa 1914, vaikka kyse oli tsaari Nikolai II:sta. Itse tekstissä tsaarin nimi oli oikein.
Muuten tuo Durnovon kirje tsaarille oli hämmästyttävän profeetallinen, koska juuri niin kävi kuten sisäministeri Pjotr Durnovo varoitti helmikuussa 1914, että Venäjä ei kestäisi yhteenottoa Saksan kanssa. Mutta tsaari ei kuunnellut Durnovoa, vaan meni mukaan yleiseen sotainnostukseen, mikä Luukkasen mukaan muistuttaa kovasti vuoden 2014 sotahurmaa, kun Venäjän erikoisjoukot miehittivät Krimin niemimaan.
Vielä tulee mieleeni kirjasta se, että Luukkanen tuo erittäin hyvin esille venäläisen yhteiskunnan ongelmia eli sen, että Venäjällä valehtelu, väkivalta ja varastaminen ovat vuosisatoja jatkuneita tapoja ja kirouksia, joiden loppumisen vähemmistöön jääneet totuutta ja oikeutta kaipaavat venäläiset toivovat joskus näkevänsä Venäjällä, mutta tällä hetkellä se ei ole mahdollista, koska Putinin valta perustuu valehteluun, varastamiseen ja väkivaltaan, mutta ennen kaikkea korruptioon eli taloudellisten etujen antamiseen ahneille lähipiirin kannattajille, jotka ovat niin kauan uskollisia Putinille, kun rahaa ja etuuksia riittää. Luukkanen kysyykin kirjassaan aiheellisesti, että entä sitten kun rahat loppuvat.
Tällainen lahjonta on mahdollista, koska Venäjällä ei ole länsimaista omaisuuden suojaa, vaan jokaisen rikkaan omaisuus on vain ikään kuin lainakäytössä niin kauan kuin on Putinin suosiossa. Jos joutuu epäsuosioon, niin kaikki omaisuus voidaan ottaa hetkessä pois, kuten kävi Putinia poliittisesti vastustaneelle silloin Venäjän rikkaimmalle miehelle Hodorkovskille, jolta vietiin tekaistuilla syytöksillä kaikki omistukset, jonka jälkeen mies pantiin vankilaan kahdeksaksi vuodeksi, josta hän vapautui v. 2013.
Luukkasen kirjassa tämä valtaan sidoksissa oleva talouden korruptio tulee monin esimerkein hyvin esille. Eli vaikka Putin puhuu kauniisti kristillisistä arvoista, joista olen samaa mieltä, niin tosiasiassa kaiken perimmäisenä motiivina on raha ja vallanhimo.
Venäjä ei tosiaankaan ole kristillinen oikeusvaltio, vaan pikemminkin kristillisyyttä naamionaan käyttävä mafiavaltio, jossa raha ja väkivalta ovat tosiasiallisia jumalia.
Tällaisen muka kristillisen valtion tuomio tulee aikanaan eli itse asiassa varsin pian, koska Jumala on oikeasti totuus eikä mikään Pravda (Totuus), joka oli kommunistiaikana vain poliittista totuutta, ei todellista totuutta. Putin jatkaa tätä samaa valehtelua, jossa totuudeksi väitetään härskejä valheita.
Nyt huomaan, että voisin jatkaa vaikka kuinka pitkälle, mutta en tee sitä, vaan suosittelen jokaista aiheesta kiinnostunutta ihmistä lukemaan itse Arto Luukkasen erinomaisen tietokirjan ”Putinin perukirja”.
Kuva 1: Putinin perukirja -teoksen kansikuva.
Kuva 2: Arto Luukkanen.
19.6.2024
Kasvonsa peittänyt mies – Juha Vikatmaan elämä
Luin eilen yhden päivän aikana yli 300-sivuisen kirjan ”Kasvonsa peittänyt mies”, joka kertoo koskettavalla tavalla kipeän tarinan menestyneen miehen noususta, vanhempien liian suurista vaatimuksista, pahoista avio-ongelmista, politiikan repivistä ristiriidoista oman puolueen eli Kokoomuksen sisälle, loppuunpalamisesta ja vain 33-vuotiaana tehdystä traagisesta itsemurhasta.
Kyseessä on Juha Vikatmaa (17.5.1941 – 2.12.1974), kuuden ällän ylioppilas 1960, oikeustieteen tohtori 1970, Turun yliopiston rikos- ja prosessioikeuden apulaisprofessori 1971-1974 sekä Kokoomuksen kansanedustaja 1970-1974.
Vikatmaa teki aikoinaan Suomessa täysin uudenlaisen vaalikampanjan, johon kuuluivat viimeisen päälle suunnitellut mainokset, sadoista vapaaehtoisista koostunut tiimi, kampanjakirjeet ja soittokierrokset sekä vuorokauden ympäri päivystänyt vaalitoimisto. Nuorekkaan imagon taakse syntyi kansanliike, joka veti puoleensa myös ihmisiä, jotka eivät yleensä olleet kiinnostuneita politiikasta. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Vikatmaa oli vaalipiirinsä ääniharava. Presidentti Urho Kekkosen hajotettua eduskunnan seuraavat vaalit olivat jo 1972, jolloin Vikatmaa oli yli 14 000 äänellä koko maan viidenneksi eniten ääniä saanut ehdokas.
Vikatmaa oli ns. remonttimiehiin kuulunut aikansa nouseva poliittinen tähti, joka halusi tehdä mitä tahansa, että Kokoomuksen paitsioasema loppuisi, jotta Kokoomus pääsisi vihdoinkin mukaan hallitukseen. Pyrkimyksessään Juha sai voimakasta tukea isältään Villeltä, joka ainaisten vaatimusten sijaan alkoikin tukea poikaansa hyvin voimakkaasti.
Käytännössä tämä tarkoitti presidentti Kekkosen ja hänen idänpolitiikkansa varauksetonta hyväksymistä eli pidättäytymistä Neuvostoliiton ja Paasikiven-Kekkosen linjan kritiikistä.
Kokoomuksen oikeistosiipi Tuure Junnilan ja Kullervo Rainion johdolla ei tällaista kumartelua ja suun suppuun laittamista tietenkään hyväksynyt, jolloin syntyi tilanne, jolloin Kokoomus oli hajoamisen partaalla useiden vuosien ajan.
Siinä välissä yritti sitten puheenjohtaja Harri Holkeri tasapainoilla eri näkemysten välillä, koska hänen mielestään Kokoomukseen täytyy mahtua erilaisia mielipiteitä. Tilanne oli kuitenkin hyvin vaikea ja Holkeri joutuikin molempien osapuolten sylkykupiksi.
Näissä puolueen sisäisissä taisteluissa Juha Vikatmaa lopulta turhautui ja uupui, kun asiat eivät edenneetkään niin nopeasti kuin hän olisi halunnut. Jopa hänen luonteensa muuttui. Ennen niin rauhallinen ja sovitteleva mies alkoi huutaa ja käyttäytyä aggressiivisesti.
Monet huomasivat muutoksia Vikatmaan käytöksessä ja alkoivat huolestua, että kaikki ei ole kunnossa, mutta kaikki eivät varoitusmerkkejä havainneet, kuten Vikatmaan hyvä ystävä Ilkka Kanerva, jolle Juhan äkillinen hirttäytymiskuolema oli suuri yllätys.
Syksyllä 1973 Vikatmaa joutui psykiatriseen hoitoon saatuaan hermoromahduksen, mutta palasi nopeasti politiikkaan. Kesällä 1974 Kokoomusnuoret ryhtyivät ajamaan Vikatmaata puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, ja syyskuussa 1974 Vikatmaa ilmoitti haastavansa Harri Holkerin seuraavassa puoluekokouksessa. Näin ei siis käynyt, koska kolmen kuukauden kuluttua Vikatmaa luopui vapaaehtoisesti tavoittelemasta Kokoomuksen puheenjohtajuutta, kun hän päätti luopua koko elämästä.
Ennen poliittisia riitoja Vikatmaalla oli vaikeuksia myös kotona, jossa hänellä oli hyvin ankara ja uskonnollisesti ahdasmielinen lapsuudenaika, jossa lähes mikään ei ollut sallittua. Tuli kyllä oma lapsuuteni elävästi mieleen. Vikatmaa sai sentään urheilla ja hänestä tulikin silloisen Mestaruussarjan tason pesäpalloilija, mitä minulle ei taas sallittu, koska menestyminen urheilussa olisi ollut syntiä. Juhan äiti ei tosin iloinnut poikansa urheilumenestyksestä, vaan piti pesäpalloa ajanhukkana.
Kustavista kotoisin ollut isä Ville Vikatmaa, joka toimi uskonnon ja historian lehtorina Rauman seminaarissa, ja äiti Kerttu Vikatmaa, joka opetti uskontoa Rauman tyttölyseossa, olivat täydellistä moraalia ja ainaista opinnoissa menestymistä vaativia kovan kurin kasvattajia, joille mikään ei tuntunut koskaan olevan tarpeeksi hyvää.
Kuuden ällän ylioppilaasta toki iloittiin ja sitä arvostettiin, mutta kun Vikatmaa sai myöhemmin jossain yliopiston tentissä vain toiseksi parhaan arvosanan magna cum laude eikä korkeinta laudaturia, niin kotona oltiin happamia ja sanottiin: ”Ei ollut tarpeeksi hyvä.”
Juha itsekin halusi aina olla paras. Vähitellen paineet täydellisyyden tavoittelussa kasvoivat sietämättömiksi eikä nuoren miehen herkkä sielu jaksanut kestää tappioita.
Sitten myöhemmin tulivat alkuajan valtavan rakastumisen jälkeen hyvin vaikeat avioliittovuodet (1966-1972) Tuijan (o.s. Simell) kanssa, koska Juhan vanhemmat olivat koko ajan miniäänsä vastaan, mutta ennen kaikkea siksi, että tiistaista perjantaihin Helsingissä eduskunnassa työskennellyt Vikatmaa sai viikonlopuksi kotiin Turkuun palattuaan kuulla jatkuvaa vaimon moitetta siitä, miten huono isä Juha on eikä anna tarpeeksi aikaa perheelleen.
Eli sen sijaan, että valtavasti töitä eduskunnassa tehnyt Vikatmaa olisi voinut edes kotiin tultua rentoutua, vastassa olikin vain kovaa arvostelua ja haukkumista.
Lopulta Juha ei enää kestänyt, vaan myönsi vanhempiensa olleen oikeassa siinä, että Tuija ei ole hänelle sopiva puoliso. Vikatmaa haki avioeroa v. 1972, joka hänelle myönnettiin, koska uusi ihastus Eeva Kuuskoski todisti hänen ja Juhan intiimistä suhteesta.
Myös muutoin voimakkaasti avioeroa vastustaneet Juhan vanhemmat hyväksyivät poikansa ratkaisun, koska he olivat alunperinkin olleet koko liittoa vastaan. Naapurit eivät kuitenkaan oikein ymmärtäneet tällaista kaksinaismoraalia.
Juha ja Eeva avioituivat v. 1973. Lääkäri Eeva Kuuskoski-Vikatmaa toimi myöhemmin kansanedustajana ja ministerinä.
Juhan ja Eevan yhteiselämä oli onnellista, mutta se ei riittänyt muutoin täysin väsyneen ja mielialalääkkeitä syövän masentuneen miehen elämänhalun kohottamiseen tarpeeksi korkealle.
Juhan itsemurhaviestissä luki:
Eeva!
En jaksa enää.
Pyydän anteeksi.
Yritä kestää elämää.
Minusta olisi ollut vain vaivaa.
Älä pidä hautajaisia.
J.V.
Nämä rivit kirjoitettuaan Juha poistui Kustavin Lypertön saaren Birkholman kalamajasta, jonne hän oli soutanut 2.12.1974. Juha meni isänsä verkkovajalle, otti silakkaverkon ankkurinarun ja ripustautui myrskyjen karaisemaan saaristolaismäntyyn.
Noin puoli vuotta myöhemmin Eeva Kuuskoski-Vikatmaa synnytti tyttären, joka eli vain kolme päivää. Katri seurasi isäänsä Uudenkaupungin hautausmaalle ja iäisyyteen.
Suosittelen historiantutkija ja filosofian tohtori Riku Keski-Rauskan erinomaisesti kirjoitettua kirjaa Juha Vikatmaasta kaikille ihmisille. Vaikka kyse on järkyttävästä ihmiskohtalosta, niin teos on rehellisessä inhimillisyydessään erittäin puhutteleva. Olen samaa mieltä kuin 17.4.2024 Turun Sanomissa ollut otsikko: ”Juha Vikatmaan myöhästynyt ruumiinavaus on kipeää luettavaa, mutta ilmeisen tarpeellinen.”
Lopussa kirjoittaja osoittaa vilpittömät kiitoksensa hyvin monille kirjan tekemisen mahdollistaneille ihmisille, kuten Juhan veljelle Tapio Vikatmaalle, Juhan lapsille Minna ja Pirkka Vikatmaalle, Juhan toiselle vaimolle Eeva Kuuskoski-Vikatmaalle ja Juhan ensimmäiselle vaimolle Tuija Orvomaalle, jota Keski-Rauska kiittää poikkeuksellisesta avoimuudesta ja luottamuksesta.
Kuvissa kirjan kansi ja Juha Vikatmaan uudentyylinen vaalimainos v. 1970, josta Ville-isä piti kovasti ja sanoi: ”Tässä on isän Juffe!”
18.4.2024
Leninin ilmestyskirja
Luin tänään Media Hameentien 15.12.2023 julkaiseman Riikka Tannerin 298-sivuisen kirjan ”Leninin ilmestyskirja”, joka alkaa suorasukaisella tunnustuksella: ”Tämä kirjoituskokoelma kertoo nuorena omaksutusta totalitaarisesta aatteesta ja siitä luopumisesta.”
Kirja oli niin mielenkiintoinen, että luin sen tosiaan ahmimalla yhden päivän aikana.
Kirjoittaja on v. 1949 syntynyt toimittaja, kirjailija, käsikirjoittaja ja dokumenttielokuvaohjaaja Riikka Tanner, joka on tunnetun sosiaalidemokraattisen poliitikon Väinö Tannerin lapsenlapsi.
Taidetta harrastava radikaaliteini Riikka Tanner meni porukan mukana 20-vuotiaana vähemmistökommunistien taistolaiseen liikkeeseen. Tanner piti marxismi-leninismin opintopiiriä metallimiehille ja elokuvatyöntekijöille ja toimi muun muassa Rauhanpuolustajissa, Suomi-Kuuba-seurassa ja Helsingin laulufestivaaleilla.
Kirja, jota Tanner sanoo itse puheenvuoroksi, on kuuden esseen kokoelma, joiden otsikot ovat Mystinen, uhkaava ”me” ja meikäläiset, Neuvostoliitossa ei ollut neuvostovaltaa, Majakovskin Lenin ja komukkakomppi, Komissaarivalta Teatterikoulussa, Kaksi elokuvaa toisesta maailmansodasta ja Viimeinen menshevikki Paul Olberg.
Lisäksi kirjassa on viisi ns. kom-unta eli Tanneria vaivanneita painajaisia vielä pitkään taistolaisuudesta luopumisen jälkeenkin, joka alkoi v. 1978, vahvistui Mauno Koiviston presidenttiaikana ja sai lopullisen sinetin Neuvostoliiton romahdettua v. 1991. Tanner sanookin: ”Vähittäinen irtautumiseni marxilaisleninistisestä aatepuurosta ja väestä on elämäni ehdoton ja valoisin avainkokemus.”
Ensimmäisen esseen innoittajana on ollut unkarilaisen Nobel-kirjailijan Imre Kertészin tuotanto, erityisesti hänen totalitarismissa tunnistamansa mystinen ja samalla uhkaava ”me” eli jos et kuulu meikäläisiin, olet ilman muuta vastustaja.
Toinen essee paljastaa jo Neuvostoliiton nimessä olevan virheen, koska lokakuun 1917 vallankumouksen tai pikemminkin vallankaappauksen jälkeen boshevikit luopuivat nopeasti eri alueiden neuvostojen vallasta, kun kaikki valta keskitettiin yhdelle puolueelle ja sen elitistiselle johdolle ja Stalinin aikana vain yhdelle diktaattorille.
Kolmas essee kuvaa venäläisen runoilijan Vladimir Majakovskin ongelmallista suhtautumista kommunismiin, jota hän toisaalta kannatti, mutta toisaalta myös kritisoi. Sisäinen ristiriita ajoi Majakovskin vain 36-vuotiaana itsemurhaan v. 1930.
Kevääksi 1970 eli Leninin syntymän 100-vuotisjuhlaan valmistui Arvo Turtiaisen suomennos Majakovskin tilaustyönä tekemästä ja v. 1925 julkaisemasta sankarirunoelmasta Vladimir Iljitsh Lenin. Runoelma tehosi aiotulla tavalla. Se puhalsi kuin alkufanfaarin Suomen äärivasemmiston nousulle eli taistolaisille nuorleninisteille.
Tässä esimerkki Majakovskin runoudesta.
Puolue
Luokan aivot,
luokan asia,
luokan voima,
luokan kunnia,
sitä kaikkea
on puolue.
Tässä toinen esimerkki.
Ja silloin syntyi
etäisessä Simbirskissä
tavallinen poikalapsi,
Lenin.
Kolmannessa esseessä kuvataan myös yhtä stalinistien houkuttelevinta puolta eli sytyttäviä ja mukaansa tempaavia taistelulauluja, joita tekivät varsinkin Kaj Chydenius, Eero Ojanen ja Henrik Otto Donner.
Tätä uutta musiikkityyliä alettiin kutsua komukkakompiksi, jonka tunnetuin edustaja oli Agit Prop -kvartetti. Agitaatiolauluihin omaksuttiin Brechtiltä dialektiikka ja historiallinen materialismi, Majakovskilta marxilaisuuden lyhyt oppimäärä ja historiaopinnot sekä lahtariviha Matti Rossilta.
Neljäs essee käsittelee Suomen kommunistisen puolueen vähemmistön vallankäyttöä teatterimaailmassa ja erityisesti Teatterikoulussa.
Viides essee tarkastelee kahta Toisen maailmansodan alkuvaiheen tapahtumiin sijoittuvaa elokuvaa, Andrzej Wajdan ohjaamaa filmiä ”Katyn” ja Pirjo Honkasalon ja Pekka Lehdon dokumenttia ”Kainuu 39”.
”Katyn” kertoo venäläisten toimeenpanemista joukkomurhista keväällä 1940, jolloin Venäjän salainen poliisi NKVD teloitti yli 21 000 puolalaista, pääosin upseereja ja poliiseja. Venäjä syytti hirmuteosta vuosien ajan saksalaisia natseja. Vasta v. 1990 Venäjän presidentti Gorbatshov asiakirjoihin tutustuttuaan tunnusti: ”Me teimme sen.”
”Kainuu 39” kuvaa tilannetta Suomussalmella Talvisodan syttymisen jälkeen. Filmi on tehty 1970-luvun suomettuneisuuden aikana eli historiaa vääristellen, tosiasioita pois jättäen ja Neuvostoliittoa mielistellen. Riikka Tanner sanookin, että hänen oli hyvin vaikeaa katsoa elokuvaa.
Kuudes essee kertoo latvianjuutalaisesta Paul Olbergista, joka oli aluksi innostunut kommunismista, mutta siirtyi pian kannattamaan menshevikkeja, joka vastaa lähinnä sosiaalidemokraatteja.
Olberg joutui pian vaikeuksiin bolshevikkien kanssa, mutta myös natsit olivat uhkana, joten Olberg asuttuaan jonkin aikaa Berliinissä anoi ja sai turvapaikan v. 1933 Ruotsista, jossa ilmestyi v. 1940 hänen kirjansa Rysslands nya imperialism (Venäjän uusi imperialismi), joka on ajankohtainen tänäänkin Venäjän hyökättyä helmikuussa 2022 Ukrainaan.
Olberg näki myös Suomen Talvisodan Neuvostoliiton imperialismina eli suurvallan haluna aina vain laajentaa alueitaan eikä niinkään haluna levittää kommunismia. Itse olen sitä mieltä, että Neuvostoliitto halusi molempia eli levittää omaa ideologiaansa, mutta myös samalla suurentaa imperiumia tai ainakin saada sen sateenvarjon alle kuuliaisia satelliittivaltioita.
Minusta on hyvä asia, että taistolaisuuden painostavista ajoista on alkanut ilmestyä rehellisiä kuvauksia. Tosin eivät vieläkään kaikki ole täysin avoimia, vaan mennyttä historiaa vähätellään, kaunistellaan tai vaietaan kokonaan.
Riikka Tannerin kirja edustaa suoraviivaista tunnustuskirjallisuutta, että näin oli, mitä sitä kieltämään, mutta se oli hullua ja paljon paineita aiheuttavaa diktatuurista järjestögangsterismia. Taistolaisuus olikin kuin jokin äärimmäinen kultti tai uskonlahko, jossa oma ajattelu ei ollut mitenkään suotavaa, jonka seurauksena syntyi kaksinaismoraali, että vaikka järki ja omatunto sanoivat toista, niin aina piti kuitenkin valita puolueen johtajien näkemys asioista, jotta ei tulisi vaikeuksia ja joutuisi syrjityksi.
Suosittelen Riikka Tannerin kiinnostavaa ja paljon tietoa antavaa pohdintakirjaa kaikille ihmisille, jotta me voisimme oppia historiasta eikä aina vain toistaa samoja virheitä.
14.4.2024
Putinin alttaripoika – Patriarkka Kirill ja Venäjän pyhä hyökkäyssota
Sain juuri äsken luetuksi erittäin mielenkiintoisen ja paljon tietoa antavan kirjan ”Putinin alttaripoika”, joka on Otavan v. 2023 julkaisema 381-sivuinen tiivis tietoteos Venäjän 24.2.2022 aloittaman Ukrainan vastaisen hyökkäyssodan uskonnollisesta, nationalistisesta ja historiallisesta taustasta, mikä paljasti Kremlin ja Venäjän ortodoksisen kirkon kiinteän liiton.
Kirjan tekijä Juha Meriläinen, joka on kirkkohistorian dosentti ja arkkipiispa Tapio Luoman erityisavustaja, myöntää heti kirjansa alkulehdillä otsikon olevan lainaa paavi Franciscuksen muutama viikko Ukrainan sodan alkamisen jälkeen antamasta haastattelusta, jossa paavi sanoi suoraan, ettei patriarkka Kirill saisi muuttua ”Putinin alttaripojaksi”.
Monet maailman ortodoksikirkot muista kirkoista puhumattakaan ovat tuominneet Venäjän ”sotilaallisen erityisoperaation” ja sanoneet sitä sodaksi, mitä se tietysti olikin alusta alkaen, vaikka Venäjällä sodan sanominen sodaksi päätettiin laissa määritellä rikokseksi.
Muut ortodoksijohtajat, kuten Suomen arkkipiispa Leo, vetosivat Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Kirilliin, jotta tämä asettuisi sotaa vastaan, mutta Kirill valitsikin asettua Putinin politiikan vankaksi tukijaksi selittämällä, että kyseessä on oikeutettu metafyysinen sota natseja, homoja, syntiä ja lännen turmeltuneisuutta vastaan.
Paljon yllättävämpää olisi ollutkin se, jos patriarkka ei olisi asettunut Putinin tueksi. Venäjän ortodoksinen kirkko näkee nimittäin jatkavansa Bysantin perintöä, jonka mukaan maallisen ja hengellisen vallan yhteiselon ihanteena on niiden harmoninen ”sinfonia”, jossa kumpikin tietää paikkansa siten, että kirkko tukee esivaltaa, joka puolestaan suojelee kirkkoa. Lännessä kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, mutta Venäjällä lähtökohta on toisenlainen: siellä tsaari Putin ja patriarkka Kirill hallitsevat maata yhdessä.
Tätä perinnettä Venäjän ortodoksinen kirkko on pyrkinyt noudattamaan hyvin johdonmukaisesti myös aikoina, jolloin siihen ei olisi näyttänyt olevan mitään edellytyksiä: esimerkiksi Pietari Suuren aikana, jonka jäljiltä ei nimitetty uutta patriarkkaa yli 200 vuoteen tai heti Stalinin pahimpien puhdistusten jälkeen, jolloin henkihieveriin vainottu kirkko antoi tukensa Neuvostoliiton sotaponnisteluille.
Kirill puhuu Putinin tavoin usein myös siitä, että Venäjän alku on Kiovan Rusissa, jonka takia Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä ovat kaikki yhtä ja samaa kansaa ja hengellistä yhteyttä.
Kirjassa tulee erittäin hyvin esille näkemysten täydellinen vastakkaisuus. Putin ja Kirill pitävät Venäjää pyhän Kiovan Rusin perillisenä, kun taas Ukraina katsoo olevansa oikea jälkeläinen ja molemmat unohtavat, että Kiova oli itse asiassa ruotsalaisen Rurik-viikingin perustama.
Selvimmin täysin erilaiset mielipiteet tulevat esiin siinä, että Putinin ja Kirillin mielestä pyhä ja Jumalan messiaaniseen pelastustehtävään (toinen Israel) valitsema Venäjä katsoo sotivansa pahaa ja saatanallista länttä vastaan, jolloin hyökkäys Ukrainaan nähdään ukrainalaisten vapauttamisena ja pelastusmissiona lännen turmeluksen orjuudesta, kun taas monet lännessä näkevät päinvastoin Venäjän pahan valtakuntana.
Minulle oli kirjassa uutta tietoa myös se, miten paljon eri ortodoksikirkkojen välillä on erimielisyyksiä, riitoja ja yhteyksien jäädyttämisiä. Kaikessa tulee esille voimakas oikeassa olemisen halu ja merkillinen pyrkimys hierarkiaan eli mikä kirkko on arvojärjestyksessä missäkin asemassa ja kuka määrää ketäkin. Minusta tällainen herroina hallitseminen, toisten nokittelu ja kilpailu vallasta ei ole Kristuksen mieleistä toimintaa, vaan alastonta kirkkopolitiikkaa, joka voidaan toki naamioida hyvinkin hengelliseksi monin hurskain sanakääntein.
Koko tämä suuri draama on kulminoitunut vahvasti Konstantinopolin ekumeenisen patriarkka Bartholomeoksen sekä patriarkka Kirillin väliseksi taisteluksi vallasta, etusijasta, määräävästä asemasta paikalliskirkkojen joukossa ja siitä, kuka oikein on ”primus inter pares” eli korkein vertaisten joukossa.
Vaikka olenkin samaa mieltä Putinin ja Kirillin kanssa homouden, homoparaatien ja sukupuolihulluuden (että on muka monia sukupuolia) tuomitsemisesta synteinä ja yhteiskunnan moraalia jäytävinä asioina, niin pidän samalla Venäjän aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan täysin vääränä keinona vastustaa maailman pahuutta, koska Raamatun mukaan uskovien aseet eivät ole maallisia, vaan kyse on hengellisestä taistelusta Saatanaa ja hänen demonejaan vastaan, jota pitäisi käydä Hengen asein, ei tykeillä ja ohjuksilla samalla viattomia siviilejä tappaen ja Ukrainan ortodoksikirkkoja ja luostareita tuhoten, mikä on saanut monet ennen Moskovan patriarkaatin valtaan alistuneet Ukrainan ortodoksit muuttamaan mielipidettään.
Tällä hetkellä uusi kirkko ”Ortodoksinen kirkko Ukrainassa” onkin saamassa yhä enemmän kannatusta ja jäseniä, joten Kirill on menettänyt Ukrainan ortodoksien tuen kaikista historiaa vääristelevistä puheistaan huolimatta, että me kaikki olemme yhtä kansaa ja yhtä uskoa. Sellaista on vaikea uskoa, kun pommeja sataa niskaan.
Sellainenkin asia kyllä ihmetyttää, että Kirill puhuu paljon lännen kulutuskeskeistä materialismia vastaan, mutta samalla hän on itse rikastunut ja liikkuu yksityislentokoneella tai mustien autojen saattueessa henkivartijoiden ympäröimänä.
Entinen köyhistä oloista lähtenyt Leningradissa syntynyt papin ja opettajan poika on nykyään varakas kirkkoruhtinas, koska ortodoksinen kirkko alkoi saada Neuvostoliiton romahduksen jälkeen valtavia verohelpotuksia. Kirkko sai myydä 1990-luvulla alkoholia, tupakkaa ja jopa öljyä vero- ja tullivapaasti. Voitot laskettiin sadoissa miljoonissa dollareissa. Silloin konsumerismia vastaan saarnaavasta patriarkka Kirillistäkin tuli upporikas.
Nykyisen Venäjän avainkäsitteitä ovat myös ”ortodoksinen sivilisaatio” ja ”venäläinen maailma”, jotka korostavat venäläisen vallan ja ortodoksisuuden ylivertaista paremmuutta muun maailman uskontoihin ja sivilisaatioihin verrattuna. Ainoastaan Venäjällä vaikuttaneita vanhoja uskontoja, kuten islamia ja juutalaisuutta, voidaan jotenkin arvostaa, mutta kaikki muut, kuten katolinen kirkko ja kaikki protestanttiset kirkot ovat harhaoppisia kerettiläisiä, kuten myös Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa eri mieltä olevat ortodoksikirkot.
No, onko Kiril sitten Putinin alttaripoika? Kirjailija Juha Meriläisen mielipide on luettavissa kirjan viimeisistä lauseista: ”Putinin valtakunnassa ei ole sinfoniaa, koska ei ole patriarkkojaan. Keisarilla on vain alttaripoika.”
Teos voitti Lauri Jäntin tietokirjapalkinnon 2024. Eikä syyttä.
Suosittelen Juha Meriläisen erinomaista Kirill- kirjaa kaikille historiasta, uskonnosta, ortodoksisuudesta, Venäjästä, Putinista, Kirillistä, Ukrainasta ja politiikasta kiinnostuneille ihmisille. Tietoa saa hyvin paljon ja tekijän valitsema asenne, jossa hän tuo esille tasapuolisesti eri näkökantoja, tekee lukukokemuksesta miellyttävän, kun lukija saa itse tehdä johtopäätöksiä aineistosta ilman johdattelevaa ja yksipuolista propagandaa. Mutta tällainenhan objektiivisen tietokirjan tuleekin juuri olla.
8.4.2024
Nuori Ben Zyskowicz – Suomettumisen vuodet
Luin suurta mielenkiintoa tuntien Turun yliopiston poliittisen historian professorin Vesa Vareksen 458-sivuisen kirjan ”Nuori Ben Zyskowicz – Suomettumisen vuodet”, joka ilmestyi v. 2023 Otavan kustantamana.
Kirjan takakannessa sanotaan, että kyseessä on ”Suomettumisen väkevä ja henkilökohtainen pesänselvitys”. Pitää paikkansa.
Elin itsekin noiden suomettumisen vuosien aikana eli 1960-luvun puolivälistä 1980-luvun loppuun, mutta koska olin politiikan ulkopuolella eli vain seurasin asioita uutisista, lehdistä, kirjoista ja televisiosta, sain kirjasta hyvin paljon lisätietoa, koska siinä tuotiin julki monia sisäpiirin tapahtumia ja Ben Zyskowiczin päiväkirjamerkintöjä.
Suomenjuutalainen Ben Zyskowicz (s. 1954) sai jo varhain rokotuksen totalitarismia vastaan. Hänen isänsä Abram ei koskaan toipunut natsi-Saksan tuhopolitiikasta.
Teinipolitiikkaan heittäydyttyään Zyskowicz joutui vastatusten punaisen diktatuurin kanssa, kun jyrkät kommunistit eli taistolaiset liittolaisineen valtasivat henkistä alaa ja järjestöjä. Valtaa Teiniliitossa piti yleisdemokraattinen rintama, johon kuuluivat keskustan ja vasemmistopuolueiden teiniaktiivit. Johtorooli tässä rintamassa oli kuitenkin Suomen kommunistisen puolueen taistolaisvähemmistön nuorilla kellokkailla.
Silloin pitkätukkainen Zyskowicz kantoi Teiniliiton kokouksissa ylpeästi porvarinappia ja oli pienen vähemmistön ärhäkkä ja sujuvasanainen johtohahmo.
Politisoitunut sukupolvi omaksui kauttaaltaan suomettumisen, jonka ylilyöntejä Zyskowicz ryhtyi vastustamaan. Zyskowicz kannatti kyllä Paasikiven-Kekkosen linjaa eli hyvien suhteiden ylläpitämistä Neuvostoliiton kanssa, mikä oli ainoaa mahdollista politiikkaa hävityn sodan jälkeen, tiettyyn rajaan asti, mutta hän kritisoi voimakkaasti itsesuomettumista eli sitä, että mentiin Kekkosen ja varsinkin Neuvostoliiton mielistelyssä paljon pidemmälle kuin olisi ollut tarpeen.
Zyskowicz näki selvästi, että tällainen kilpajuoksu siitä, kuka oli eniten Neuvostoliiton ja sen Suomessa olevien edustajien (= KGB) ystävä, oli epätervettä ja johti siihen, että saavutettua hyväksyntää neuvostoliittolaisten silmissä alettiin käyttää sisäpoliittisena aseena muiden puolueiden mollaamiseen ja saman puolueen sisällä toisten kampittamiseen, jolloin neuvostovastaiseksi leimatun henkilön ura ei edistynyt tai loppui kokonaan.
Neuvostokortin käyttö alkoi viimeisenä Kokoomuksessa, jotta puolue pääsisi paitsiosta hallitukseen ja yltyi lopulta varsin hurjaksi, jolloin maltillinen ja länsimielinen Zyskowicz joutui jatkuvasti koville eikä hänelle ennustettu pitkää poliittista uraa.
Kiista huipentui kysymykseen siitä, pitäisikö Kokoomuksen nuorisojärjestön KNL:n liittyä Rauhanpuolustajiin, joka oli täysin taistolaisten hallussa oleva yksipuolinen ja Neuvostoliittoa kaikessa puolustava propagandajärjestö, jonka mukaan esim. vain Yhdysvaltojen ohjukset olivat pahoja, mutta Neuvostoliiton ohjukset olivat hyviä, koska ne olivat rauhan ohjuksia. Tämän päivän ihmisille ja varsinkin nuorille tällainen kuulostaa tietysti täysin järjettömältä, mutta tosissaan sellaista silloin julistettiin.
Taistolaisten käsissä ollut ja Neuvostoliiton viestejä välittänyt Rauhanpuolustajat-järjestö hyväksyi tietenkin niin Tšekkoslovakian miehityksen (1968) kuin Afganistanin valtauksen (1979) selittäen kaiken parhain päin eli Moskovan näkemyksen mukaan.
Muissakin kysymyksissä Rauhanpuolustajat ja koko silloinen vasemmistohenkinen ajattelu kommunisteista kokoomuslaisiin lähti siitä, että kaikki paha löytyi imperialistisesta ja kapitalistisesta lännestä ja varsinkin Reaganin Amerikasta, kun sen sijaan kaikki hyvä ja ihailtava oli Neuvostoliitossa, rauhan suurvallassa.
Osa uskoi tähän valheelliseen kertomukseen oikeasti ja nuoruuden innolla, mutta osa silloisista nuorista ja vanhemmistakin poliitikoista tiesi kyllä Neuvostoliiton matkojensa perusteella, että Neuvostoliitto ei ollut mikään paratiisi, vaikka Ylen tv-ohjelmat antoivatkin sellaisen kiiltokuvamaisen käsityksen maasta.
Tiedoistansa huolimatta he valitsivat olla hiljaa, koska puhuminen Neuvostoliiton ongelmista, kuten talousvaikeuksista, ruokapulasta, ympäristötuhoista, toisinajattelijoiden ja uskovien vainoista, vankileireistä, kirkkojen tuhoamisista, sananvapauden rajoituksista ja painostavasta diktatuurista olisi heti merkinnyt oman poliittisen uran loppumista kuin seinään.
Taistelun Rauhanpuolustajiin liittymisestä Zyskowiczin siipi voitti pitkän väännön jälkeen v. 1981, vaikka toinen nuori kokoomuspoliitikko eli Ilkka Kanerva ja puolueen puheenjohtaja Ilkka Suominen ajoivat voimakkaasti liittymistä, koska se auttaisi Kokoomusta lisäämään ulkopoliittista luotettavuutta, jotta puolue pääsisi vihdoinkin monien syrjintävuosien jälkeen hallitukseen.
Zyskowicz on jatkanut taisteluaan suomettumisen lieveilmiöitä vastaan näihin päivin asti. Aina kun joku silloinen vasemmistoradikaali on yrittänyt vähätellä tekojaan ja selittää toimintaansa parhain päin, Zyskowicz on ärähtänyt, että tämä joukko tuki tyhmyyttään tai tietoisesti diktatuurivaltiota.
Zyskowicz on myös sitä mieltä, että suomettuneisuuden aikaa ei ole vieläkään käyty läpi kunnolla. Olen samaa mieltä.
Kirjassa Zyskowiczia sanotaan unilukkariksi. Unilukkarille oli todella tarvetta – ja on edelleenkin.
Kirjassa on Zyskowiczin toivomuksesta myös 70 sivun verran yleistä taustaselvitystä siitä, mistä suomettumisessa oli kyse. Nämä Vareksen kirjoitukset ovat myös erittäin hyviä ja paljon tietoa antavia.
On helppo ymmärtää nuorempia sukupolvia, joille 1960- ja 1970-luvut näyttäytyvät taaksejääneeltä politiikan esihistorialta, kuten Kekkonen, YYA-sopimus, Neuvostoliitto, taistolaiset, kylmä sota, Vietnam, EI-EEC ja suomettuminen, mutta olisi silti toivottavaa, että myös nuorempi sukupolvi perehtyisi sen ajan historiaan, jotta siitä voitaisiin ottaa opiksi sen sijaan, että tyydyttäisiin taistolaisliikkeen nostalgiseen karnevalisointiin á la Agit Prop tai todettaisiin vain että mitä sitten, kun kaikki olivat osallisina suomettumisessa ja hyvinhän me lopulta selvisimme.
Odotan jatkoa eli kirjaa varttuneesta Ben Zyskowiczista. Silloin voisin ottaa kantaa myös uussuomettumiseen tai jälkisuomettumiseen, jolla Vesa Vareksen mukaan tarkoitetaan nykyisin useimmiten esimerkiksi pidättymistä arvostelemasta Venäjän ulkopolitiikan aggressiivisia piirteitä, autoritäärisemmäksi tullutta hallintoa ja ihmisoikeusrikoksia tai vaikkapa sen kaasuputkihankkeiden myötäilyä.
Olen samaa mieltä tästä, mutta mielessäni on vielä suurempi vaara eli se, että samoin kuin aikoinaan myötäiltiin itää kritiikittömästi ja oli vain yksi hyväksytty totuus, niin nyt kumarretaan länttä, EU:ta ja Natoa ja demonisoidaan yksipuolisesti Venäjää, vaikka koko länsi on Saatanan vallassa ja on menossa kohti Antikristuksen valtakuntaa. Ja nytkin on olemassa vain yksi agenda ja yksi totuus, jota ajetaan, aivan kuin suomettumisen aikoina.
Mutta muutoin niin terävä ajattelija kuin Ben Zyskowicz onkin, niin hänen saattaa olla vaikeaa nähdä lännen pahuutta, koska hänen kokemuksiensa mukaan hänen vastustamansa itä, jota muut aikoinaan ihannoivat, on edelleen paha, kuten onkin, vaikka toisella tavalla, mutta länsi tarjoaa muka sen turvan ja sateenvarjon, jonka alle Suomen on luontevinta mennä.
Olen eri mieltä. Minä en näe turvaa lännessä enkä Natossa. Päinvastoin. Kun Suomi liittyi Natoon, Suomesta tuli Venäjän vihollinen, koska Zyskowiczinkin ennen kannattama Paasikivi-Kekkosen linja heitettiin hetkessä historian roskakoriin.
Minä näen pahuutta sekä idässä että lännessä. Usein on tullut mieleeni sananparsi ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.
Suomelle olisi parempi olla suurvaltojen ristiriitojen ulkopuolella eli olla kuulumatta mihinkään sotilasliittoon toista vastaan.
Mutta ei tästä sen enempää nyt, mutta ehkä myöhemmin.
Suosittelen Vesa Vareksen loistavaa Zyskowicz-kirjaa kaikille ihmisille. Kirja on hyvin moniin lähteisiin perustuva tieteellinen tutkimus ja tietokirja, mutta se on myös Ben Zyskowiczin osaelämäkerta, joka on erittäin mielenkiintoinen ja paljon uutta tietoa antava.
Pidin kirjasta myös siksi, että se haastaa lähes joka sivulla ajattelemaan: noin oli silloin, entä nyt? Eli olemmeko me nytkin suomettuneita, mutta vain eri ilmansuuntaan päin?
30.3.2024
Hitlerin portinvartija – Hans-Heinrich Lammers, valtakunnankanslian päällikkö
Luin berliiniläisen journalistin Volker Koopin 276-sivuisen ja Minervan v. 2019 julkaiseman kirjan valtakunnan kanslian päälliköstä (1933-1945) Hans-Heinrich Lammersista (1879-1962), joka oli yksi natsi-Saksan tärkeimmistä ja vaikutusvaltaisimmista johtohenkilöistä.
Asemastaan huolimatta Lammers on jäänyt tuntemattomaksi natsijohtajaksi. Minäkään, joka olen sentään lukenut paljon natsi-Saksan historiaa, en tiennyt mitään Lammersista ennen tätä kirjaa.
Syy syrjässä oloon on siinä, että Lammers käytti suurta valtaansa hiljaisesti pysytellen tunnettujen natsijohtajien taustalla.
Lammers oli ansiokas lakimies ja erinomainen lakitekstin kirjoittaja, joten Hitler mieltyi häneen nopeasti ja oli hyvin tyytyväinen Lammersin muotoilemiin lakeihin, joilla pyrittiin antamaan laillisuuden mielikuva silloinkin, kun Lammers joutui pinnistämään älykkyytensä äärimmilleen keksiäkseen lailliselta kuulostavia fraaseja ja perusteluja Hitlerin pahoillekin teoille, murhille ja juutalaisvainoille.
Kirjan nimessä oleva sana ”portinvartija” viittaa siihen, että eri ministeriöistä tulevat asiakirjat ja lakiesitykset kulkivat Hitlerille Lammersin kautta sen jälkeen, kun hän oli valikoinut niistä mielestään sopivimmat ja muokannut ne mieleisikseen. Muilla hallituksen jäsenillä ei ollut pääsyä Hitlerin puheille ohi Lammersin.
Hitler oli hyvin tarkka siitä, että hänelle ei esitelty keskeneräisiä asioita, vaan ensin piti kaikkien lakia koskevien tahojen neuvotella ja olla yksimielisiä lakiehdotuksesta, jonka Lammers sitten viimeisteli ja näytti Hitlerille, joka sitten hyväksyi tai hylkäsi lain. Jos Hitler hyväksyi lain, niin siihen tuli aina myös Lammersin allekirjoitus.
Myöhemmin tosin kävi niin, että Lammers menetti vähitellen ainutlaatuisen asemansa, kun Hitler alkoi käyttää puoluekanslian päällikköä Martin Bormannia yhä enemmän vastaavassa portinvartijan tehtävässä niin, että Hitlerin puheille pääsi sodan viime vuosina vain Bormannin kautta.
Natsien hallinto oli melkoista sekasoppaa, kun kaikki taistelivat vallasta ja kaikki juonittelivat toisiaan vastaan kilpaillen samalla Hitlerin suosiosta. Tietysti tällaista samaa on ollut ja on muuallakin, varsinkin Stalinin Neuvostoliitossa ja myös lännen demokratioissa, mutta jotenkin tuli kirjan luettuani sellainen tuntu, että saman puolueen jäsenten keskinäinen kateus ja toisten kampittaminen meni natsi-Saksassa pitemmälle kuin missään muualla.
Lammers oli myös mukana näissä riidoissa. Lammers ei esim. tullut toimeen Hitlerin suosikkiarkkitehti ja varusteluministeri Albert Speerin kanssa, koska tämä ei välittänyt käyttää portinvartijaa ollenkaan, vaan otti suoraan yhteyttä Hitleriin.
Toisaalta Lammers toimi usein myös välimiehenä, varsinkin Alfred Rosenbergin ja muiden natsijohtajien välisissä monissa kiistoissa. Tehtävä oli vaikea, koska pääideologi ja valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeriön päällikkö Rosenberg oli hyvin itsepäinen mies, joka oli riidoissa lähes kaikkien muiden natsien kanssa.
Vaikka Lammers oli vastuussa tuhansien kuolemasta, hän selvisi Nürnbergin oikeudenkäynneistä vain 20 vuoden tuomiolla, joka vielä lyhennettiin 10 vuodeksi, joista Lammers istui vankilassa vain kaksi vuotta, jonka jälkeen hänet vapautettiin.
Lopuksi haluan vielä mainita kirjassa olevan erikoisen suomalaisia koskevan tiedon eli sen, että natsien suunnitelmissa oli tuhota Leningrad maan tasalle ja antaa kaupunki sen jälkeen Suomelle. Jäin ihmettelemään natsien ajatuksenkulkua, koska olisihan se suurempi lahja antaa Suomelle ehjä kaupunki komeine rakennuksineen ja toimivine infrastruktuureineen kuin antaa Suomelle täysin tuhottu Leningrad, jossa kaikki olisi sitten pitänyt rakentaa uudestaan.
Suosittelen kirjaa kaikille historiasta kiinnostuneille ihmisille.
22.3.2024
Jeanne d’Arc
Luin suurta mielenkiintoa tuntien tunnetun yhdysvaltalaisen kirjailijan Mark Twainin (1835-1910) kirjan ”Jeanne d’Arc”, joka ilmestyi v. 1896 ja suomeksi v. 1910.
Mark Twain piti tätä kirjaa parhaimpanaan, johon hän käytti myös eniten aikaa eli 12 vuotta tutkimustyötä ja kaksi vuotta kirjoittamista.
Jostain syystä lukeva yleisö ei ole ollut samaa mieltä, kun sen sijaan Twainin humoristisista ja satiirista teoksista on pidetty ja varsinkin hänen nuortenkirjansa ”Tom Sawyerin seikkailut” ja ”Huckleberry Finnin seikkailut” ovat saaneet suuren suosion.
Ehkä syy on Jeanne d’Arc -kirjan syvällinen hengellisyys, isänmaallisuus ja lopun marttyyrikuolema, mitä harvat ymmärtävät, vaan kokevat sen itselleen vieraaksi ja lukevat mieluummin kevyempiä viihdeteoksia.
Itse olen samaa mieltä kuin Mark Twain, että kyseessä on todella hyvä ja antoisa kirja, paljon mielenkiintoisempi kuin hänen poikakirjojensa seikkailut.
Twain loi kirjassa kertojakseen Sieur Louis de Conten, josta tuli luku- ja kirjoitustaitoisena Domrémyn kyläläisenä luku- ja kirjoitustaidottoman Jeanne d’Arcin avustaja ja kirjuri.
Jeanne d’Arcin, Orléansin neitsyen (1412-1431) elämä mullistui jo 13-vuotiaana hänen alkaessaan kuulla ääniä ja nähdä ilmestyksenomaisia näkyjä, joiden mukaan Pyhä Katariina, Pyhä Margareta ja arkkienkeli Mikael pyysivät häntä vapauttamaan Ranskan maahan tunkeutuneista englantilaisista. Sen lisäksi Jeannen piti sanoa kruununperijä Kaarle VII:lle, että tämän tulee mennä Reimsiin virallisesti kruunattavaksi kuninkaaksi.
Kun Jeanne kertoi suurella varmuudella saamastaan Ranskan pelastajan tehtävästä, häntä ei uskottu, vaan pidettiin hupsuna ja järkensä menettäneenä tytönhupakkona.
Ajatusta pidettiin mahdottomana, koska Jeanne oli nainen, liian nuori ja koska hänellä ei ollut mitään sotilaskoulutusta eikä näkyjen uskottu tulleen Jumalalta vaan Paholaiselta.
Tässä kohtaa tunsin suurta sielun yhteyttä Jeannen kanssa, koska Jumala on kutsunut minut Suomen johtajaksi ja pelastajaksi, mutta minua ei uskota, vaan pidetään liian vanhana ja narsistisena hulluna, joka pitäisi toimittaa mielisairaalaan.
Kuten minä, niin myös Jeanne jatkoi kuitenkin itsepintaisesti näystään ja kutsumuksestaan puhumista ja vaati päästä Kaarle VII:n puheille, jotta tämä antaisi hänelle sotajoukon, jonka johdossa ollen hän voisi vapauttaa Ranskan englantilaisten ikeestä.
Aluksi kruunaamaton kuningas ei tahtonut ottaa Jeannea vastaan, mutta suostui lopulta, koska uskoi hänen kertomukseensa ja määräsi Jeannen Ranskan armeijan ylipäälliköksi.
Sen jälkeen Jeanne d’Arc johdatti v. 1429 mustan hevosen selässä ratsastaen ja lippu liehuten Ranskan joukkoja voitosta voittoon, koska masentuneet ja alistuneet ranskalaiset saivat uutta voimaa ja rohkeutta pelkästään ylimaallisen kauniin ja voimakkaan Jeannen näkemisestä ja mukana olemisesta.
Taistelut johtivat lopulta siihen, että Orléans vapautettiin ja Kaarle VII kruunattiin kuninkaaksi Reimsissä 17.7.1429. Saksalainen kirkonmies Speyer kirjoitti: »Kansa sanoo häntä pyhäksi naiseksi, joka omaa sotakokemusta ja pystyy ennustamaan taistelun kulun. Jos ajatellaan ajan olosuhteita, Jumala ei syyttä tee ihmeitään ja paljasta ilmaisujaan naisen kautta, niin että tämän maailman herrat ja ruhtinaat tuntevat jumalallisen voiman yläpuolellaan.”
Kruunajaisten jälkeen Jeanne lähti sotajoukkojensa kanssa valloittamaan englantilaisten hallinnassa ollutta Pariisia. Samaan aikaan Englanti lujitti liittoaan burgundilaisten kanssa ja uusia englantilaisia joukkoja nousi maihin. Ranskalaisten hyökkäykset Pariisiin ja muualle epäonnistuivat ja Kaarle VII antoi Jeannen joukoille vetäytymiskäskyn, koska Kaarle VII ei kuninkaaksi pääsynsä jälkeen enää halunnut tukea Jeannen hanketta Ranskan vapauttamiseksi, vaan pelasi englantilaisten ja Burgundin herttuan kanssa poliittista peliä Jeannen tietämättä asiasta.
Kaarlen yllätyksellisestä puolenvaihdosta vihastuneena Jeanne hyökkäsi ilman kuninkaan lupaa keväällä 1430 Pohjois-Ranskassa englantilaisia vastaan. Compiègnen taistelussa burgundilaiset ottivat Jeannen kiinni ja vangitsivat hänet puoleksi vuodeksi. Kuningas ei tehnyt mitään Jeannen vapauttamisen hyväksi. Lopulta englantilaismieliset burgundilaiset myivät Jeannen englantilaisille 10 000 dukaatin summasta. Jeanne kuljetettiin Roueniin, jossa hänet suljettiin ahtaaseen vankikoppiin.
Englantilaiset päättivät surmata Jeannen rankan vankeusajan jälkeen käyttämällä tuomareina englantilaismielisiä kirkonmiehiä, jotka kehittivät pitkän listan vääriä syytöksiä, joiden mukaan Jeanne oli kerettiläinen harhaoppinen, joka sai näkynsä Paholaiselta.
Tässä kohtaa tuli mieleeni Jeesus, jota syytettiin siitä, että hän teki parantamisihmeensä muka Paholaisen voimalla. Silloinkin asialla oli juutalainen papisto. Itserakkaat ja muka oikeassa olevat papit ovat tehneet hirvittävän paljon vääryyksiä historian aikana. Ei olekaan siksi ihme, että helvetti tulee olemaan täynnä pappeja, pastoreita, paaveja ja prelaatteja.
Mielettömien syytösten takia Jeanne d’Arc poltettiin roviolla Rouenissa muka kerettiläisenä noitana 30.5.1431. Kaikki paikalla olleet itkivät, myös tuomarit, koska vankeudessa heikentyneen Jeannen loppupuhe oli erittäin voimakas puhtaan totuuden ja viattomuuden julistus, joka ei jättänyt ketään kylmäksi.
Oikeudenkäyntipöytäkirjoista kävi myöhemmissä tutkimuksissa selville polttotuomion perusteiden olleen liian hataria. Paavi Calixtus III päätti armahtaa kerettiläisyydestä tuomitun Jeannen, ja hänen maineensa puhdistettiin virallisesti vuonna 1455.
Seuraavien vuosisatojen aikana Jeanne saavutti myyttisen maineen ja häntä alettiin pitää Ranskan kansallissankarina ja suojeluspyhimyksenä, joksi Paavi Benedictus XV julisti Jeanne d’Arcin virallisesti vuonna 1920.
Jeanne d’Arc on myös nimetty kirkollisia auktoriteetteja vastustavien suojeluspyhimykseksi. Lisäksi hän on muun muassa vankien ja naispuolisten sotilaiden suojeluspyhimys.
Jeanne d’Arcin elämänvaiheista on tehty elokuvia ja kirjoitettu monia kirjoja tämän Mark Twainin kirjan lisäksi. Jeannen kunniaksi on myös pystytetty lukuisia patsaita.
Lopuksi pieni yksityiskohta. Muutoin erinomaisen käännöksen tehnyt Lilli Rainio käyttää Goljatista englantilaista muotoa Goliath. Ajattelin ensin, että ehkä nimi oli tuossa muodossa v. 1910 käytetyssä suomalaisessa Raamatussa, mutta tarkistettuani asian niin myös vuoden 1776 Raamatussa nimi on muodossa Goljat, joten kääntäjä ei ole oikein tuntenut Raamattua, vaan on käyttänyt suoraan englantilaista kirjoitusasua.
Suosittelen Mark Twainin erinomaista ja puhuttelevaa Jeanne d’Arc -kirjaa kaikille ihmisille. Jeanne oli ehkä jaloin, puhtain ja rohkein ihminen maan päällä Jeesuksen jälkeen.
En tiedä, onko kirjaa missään myynnissä, mutta minä sain kirjan lainatuksi Porvoon kirjastosta.
18.2.2024
Paasikivi – geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet
Luin Otavan v. 2021 julkaiseman 320-sivuisen kirjan ”Paasikivi – geopoliitikko ja Suomen kohtalon vuodet”.
Kirjan tekijä on fil.tri ja Maanpuolustuskorkeakoulun Venäjän sotilaspolitiikan professori Alpo Juntunen, joka on tutkinut vuosikymmenien ajan Suomen ja Venäjän historiaa.
Vaikka olen ennenkin lukenut ja tiennyt paljon Paasikivestä, niin täytyy sanoa, että sain todella paljon uutta tietoa tämän Juntusen kirjan kautta.
Juho Kusti Paasikivi (1870-1956), alun perin Hellstén, oli suomalainen poliitikko, pankinjohtaja ja diplomaatti, joka toimi senaattorina, pankinjohtajana, kansanedustajana, suurlähettiläänä Tukholmassa ja Moskovassa, pääministerinä ja Suomen tasavallan seitsemäntenä presidenttinä vuosina 1946–1956.
Paasikivi oli suomalainen valtiomies, jonka toiminta ja geopoliittinen ajattelu olivat ratkaisevia niin sodassa kuin rauhassa. Hän pyrki nuoruudestaan lähtien rakentamaan omintakeista ajattelumallia tavoitteenaan Suomen aseman turvaaminen.
Geopolitiikka tarkoittaa sitä, että maantieteelliset tosiasiat pitää ottaa huomioon. Hän oli samaa mieltä kuin Stalin, joka sanoi, että Neuvostoliitto ei voi maantieteelle mitään eikä myöskään Suomi.
Paasikivi oli omaksunut myös Thomas Carlylen julkituoman väitteen, että viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen.
Paasikivi tajusi hyvin selvästi, että Suomi on pieni valtio, mutta Neuvostoliitto, nykyinen Venäjä, on suurvalta, joka käyttäytyy suurvallan tavoin eli ajattelee vain omaa etuaan ja turvallisuuttaan.
Paasikivi oli sen tähden syksyllä 1939 sitä mieltä, että Neuvostoliiton rajansiirtovaatimuksiin kauemmaksi Leningradista olisi pitänyt suostua. Paasikivi edusti ajattelussaan vanhasuomalaista myöntyväisyyspolitiikkaa, jossa yritettiin tarvittaessa joustaa ja ottaa huomioon myös itänaapurin tarpeet ja näkemykset pitäen samalla huolta oman maan eduista.
Sanottakoon tässä vaiheessa, että nythän tästä viisaasta naapuruuspolitiikasta on luovuttu kokonaan, Paasikiven-Kekkosen linja on hylätty ja Suomesta on tullut Natoon liittymisen myötä Venäjän vihollinen. Ei tästä sen enempää, koska kirjoitan aiheesta erillisen artikkelin.
Sanon kuitenkin sen verran, että paasikiveläiselle realismille olisi yhä käyttöä.
Suosittelen Alpo Juntusen Paasikivi-kirjaa kaikille ihmisille. Takaan, että odotettavissa on antoisa lukukokemus.
Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta
Luin Martti Turtolan kirjoittaman, Otavan kustantaman ja jo vuonna 1994 julkaistun 377-sivuisen elämäkertakirjan ”Risto Ryti – Elämä isänmaan puolesta” suurta mielenkiintoa tuntien.
Martti Turtola (s. 1947) on valtiotieteiden tohtori, Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti ja Helsingin sekä Turun yliopistojen dosentti.
Kirjan alkuosa on tavanomaista kuvausta lapsuudesta Huittisissa, koulunkäynnistä Porissa ja juristiopinnoista Helsingin yliopistossa.
Selväksi tulee se, että Ryti oli jo pienestä pitäen hyvin älykäs ja lahjakas, joka eteni asteelta toiselle hyvin nopeasti. Sen vastapainoksi kerrotaan, että Ryti oli käytännön asioissa peukalo keskellä kämmentä eli esim. naulan vasarointi ei onnistunut häneltä, vaan naulaamisen teki hänen vaimonsa Gerda.
Kirjan loppuosa on paljon kiinnostavampi eli se vaihe, kun Rytistä tuli Suomen kohtalon sotavuosina ensin pääministeri ja sitten presidentti.
Ryti oli aatteiltaan valkoinen, liberaali ja nuorsuomalainen, joka vastusti sekä neuvostososialismia että Saksassa nousussa ollutta kansallissosialismia. Ryti tunsi enemmän sukulaisuutta englantilaisten kanssa. Puolueeksi löytyi Kansallinen Edistyspuolue.
Sen takia oli kohtalon ivaa, että anglofiili Ryti joutui asemansa takia olemaan kuitenkin jossain määrin yhteydessä Hitleriin. Ryti yritti kuitenkin rajoittaa kontaktit mahdollisimman vähiin, joten hän ei tehnyt koskaan valtiovierailua natsi-Saksaan monista kutsuista huolimatta.
Kun Risto Ryti (1889-1956) nousi presidentiksi vuonna 1940, tilanne oli erittäin vaikea. Suomi oli keskellä sotaa. Edessä oli kaoottisia vuosia, jotka vaativat lehmänhermoja ja tarkkaa poliittista pelisilmää. Kirjasta tulee hyvin esiin Rytin rauhallisuus ja täydellinen hermojen hallinta äärimmäisen vaikeissa tilanteissa.
Kesällä 1944 tilanne kiristyi lähes katkeamispisteeseen asti. Silloin Ryti teki ainutlaatuisen uhrautuvan ratkaisun, että hän lupasi omissa nimissään Suomen jatkavan sotaa Saksan rinnalla, mikä johti siihen, että Saksa lähetti Suomeen aseistusta, ammuksia, joukkoja ja elintarvikkeita, mitkä olivat elintärkeitä Neuvostoliiton suurhyökkäyksen uuvuttaman Suomen auttamiseksi jopa siinä määrin, että Tali-Ihantilan menestyksellisten torjuntataisteluiden jälkeen Stalin luopui koko Suomen valloittamisen ajatuksesta ja päätti siirtää Karjalassa olleet joukot Saksan rintamalle, jotta Neuvostoliitto ehtisi ensimmäisenä Berliiniin, mikä sitten tapahtuikin.
Ryti otti syyn Saksan kanssa liittoutumisesta omille niskoilleen ja erosi presidentin virasta Mannerheimin eduksi. Sodan jälkeen Ryti tuomittiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä kuritushuoneeseen kymmeneksi vuodeksi, mutta presidentti Paasikivi armahti hänet vuonna 1949.
Jo aikalaiset pitivät Rytiä ja muita rangaistuja sijaiskärsijöinä, mutta Neuvostoliiton ja kotikommunistien kiihkeän propagandan takia joitakin ihmisiä piti kuitenkin tuomita jopa Suomen lainsäädännön vastaisen taannehtivan lain mukaan, mikä oli lain irvikuvaa. Todellinen syyllinen oli Neuvostoliito itse hyökättyään v. 1939 Suomeen.
Kirja tuo hyvin esille myös Rytin talousajattelua hänen toimiessaan Suomen pankin pääjohtajana 1924–1943 (virkavapaalla vuodesta 1939) ja 1944–1945. Ryti oli vahvan markan ja valtiontalouden tasapainon ystävä ja vastusti liiallisia menoja ja velkaantumista.
Paljon muutakin voisi sanoa, mutta ehkä tämä riittää.
Suosittelen kaikkia historiasta ja politiikasta kiinnostuneita lukemaan Martti Turtolan kirjan Risto Rytistä, koska siinä on hyvin paljon valaisevaa tietoa sen ajan tapahtumista.
En tiedä, onko kirjaa saatavilla kirjakaupoista, mutta itse sain kirjan käsiini kirjastosta.
7.2.2024
X-MEEDIO – Tie pimeydestä valoon
Luin tänään 7.2.2024 Ella Lehmuksen kirjan X-MEEDIO parissa tunnissa eli yhdellä istumalla lähes ahmien, koska kirja oli niin koskettava ja mielenkiintoinen.
BoDin kustantama ja v. 2022 ilmestynyt 184-sivuinen kirja kertoo Ellan matkasta hempeiden ja muka rakkaudellisten energioiden myötä uushenkisyyteen.
Ella oli jo lapsuudestaan erityisherkkä ja koki voimakkaita yliluonnollisia asioita.
Ellan useat menetykset ja hyljätyksi tulemisen kokemukset johtivat hänet uushenkisyyteen, New Ageen ja spiritualismiin viideksitoista vuodeksi, koska hän etsi henkistä kasvua, itsetuntemusta, sisäistä rauhaa ja omaa voimaa.
Ella halusi kehittyä henkisesti, ja kehittyikin. Hän halusi auttaa ja palvella valotyöntekijänä. Ella tunsi löytäneensä vihdoin sieluntehtävänsä.
Ella halusi sydämestään auttaa ihmisiä. Hän tunsi olevansa oikealla asialla ja Jumalan palveluksessa. Energiahoidon tekeminen tuntui ensin ihanalta, mutta vei vähitellen Ellan voimia. Meediona Ella kanavoi eli näki, kuuli ja tunsi monia asioita, kunnes nämä ”jumalalliset” (itse asiassa demoniset) kyvyt alkoivat veloittaa fyysistäkin hyvinvointia. Kaikki ei täsmännyt ja Ella epäili kaiken aikaa, onko tämä sittenkään Jumalasta.
Lopulta Ella päätyi epätoivon partaalle ja pyysi Jumalaa avuksi – ja Jumala vastasi, jolloin kaikki muuttui!
X-MEEDIO -kirja on totta, vain nimiä ja muutama tapahtumapaikka on muutettu suojaamaan kirjassa mainittuja henkilöitä.
Ellan tositarina on myös eräänlainen kasvutarina, joka antaa ajattelemisen aihetta niille, jotka harkitsevat henkiselle polulle lähtemistä, mutta erityisesti niille, jotka ovat jo siellä. Tarinasta voivat ottaa oppia myös kirkon hengellisissä viroissa toimivat, joista osa on alkanut hyväksyä uushenkisyyden harhoja muka hyvinä asioina.
Seuraavassa kaksi otetta kirjasta.
”Paholainen tekeytyy edesmenneiksi rakkaiksi, enkeleiksi, henkioppaiksi jne. Se saattaa alkuun tuntua ihanalta, onhan mestarivalehtelija Saatana itse kaiken takana.”
”Uushenkisyydessä paholaista ei tunnusteta olevan. Jotkut ihmiset ovat vain matalissa eli negatiivissa energioissa. Negatiivisia tunteita saatetaankin siksi välttää viimeiseen asti. Uushenkisillä hoitajilla onkin usein vaikeuksia jaksaa, monet palavat loppuun, sillä tukahdetut negatiiviset tunteet saattavat kääntyä sisäänpäin.”
Ella Lehmus kirjoittaa myös siitä, että monet henkiset kurssit ovat varsin hintavia, joten useat opettajat tekevät melkoisen muhkeaa tiliä lähimmäisten henkisen hädän ja etsinnän kustannuksella.
Lehmus kiinnittää myös huomiota siihen, että monet henkisyyden opettajat ovat ylpeitä, kateellisia ja kilpailuhenkisiä siitä, kuka on paras ja vihaisia, jos oppilas hakee oppia jostain muualta kuin juuri häneltä.
Vasta jätettyään uushenkisyyden ja tuhottuaan siihen liittyvät kirjat ja esineet, kuten kristallit ja Buddha-patsaat, Ella perehtyi uushenkisyyden eli New Agen taustoihin ja totesi, että sen juuret juontuvat teosofi Helena Blavatskyyn ja Alice Baileyyn.
Ella Lehmus sanookin suoraan, että uushenkisyys eli energiahoito, kanavointi, meediot, numerologia, noituus, shamanismi, henkioppaat, enkelihoidot, auranpuhdistus, karmanpoisto ja Tarot-kortit ovat Saatanasta, joka eksyttää, vie harhaan ja lopulta tuhoon.
Suosittelen Ella Lehmuksen rehellisen avointa etsijän kirjaa kaikille, varsinkin koska Ella lopulta löysi oikean Valon ja Totuuden eli Jeesuksen Kristuksen.
Uushenkisyydessä puhutaan kyllä harhauttavasti Jumalasta, mutta ei koskaan ristiinnaulitusta Jeesuksesta. Ja jos joskus joku henki sanoo olevansa Jeesus, niin kyseessä ei ole oikea Jeesus, vaan Jeesukseksi tekeytyvä paha henki.
Samoin uushenkiset luulevat olevansa yhteydessä hyviin valon enkeleihin, vaikka he ovatkin tekemisissä valkeuden enkeliksi tekeytyvien pahojen pimeyden enkelien eli demonien kanssa.
Suosittelen sen takia entisen uushenkisen opettajan, mutta nykyisin Jeesuksen seuraajan Ella Lehmuksen kirjaa erityisesti niille, jotka ovat vielä mukana tässä Paholaisen hyvältä näyttävässä, mutta tosiasiassa erittäin pahassa ja tuhoon vievässä eksytyksessä.
30.1.2024
Vimmaa ja voimaa — Suomen Teiniliitto ja yhteiskunta 1939–1983
Luin Teoksen v. 2023 kustantamana ilmestyneen 487-sivuisen kirjan ”Vimmaa ja voimaa” Teiniliiton historiasta, vaikka en itse ollut mukana koskaan sen toiminnassa, mutta olin kuitenkin tietoinen jossain määrin Teiniliittoon liittyvistä asioista ja ongelmista.
Teoksen kirjoittajat Ville Soimetsä, Essi Jouhki, Liisa Lalu, Ville Okkonen, Kimmo Rentola ja Aapo Roselius ovat historiantutkijoita Turun, Jyväskylän, Helsingin ja Tampereen yliopistoissa. Runsaan kuvituksen on toimittanut Jouko Aaltonen.
Oppikoulun yläluokkalaisten (5-8) järjestö Suomen Teiniliitto perustettiin v. 1939.
Silloin elettiin vielä Jumalaa kunnioittaen, kuten vuonna 1943 julkaistussa Teinijulistuksessa sanotaan: ”Seisomme isänmaamme verin lunastelulla kamaralla alla kasvon Kaikkivallan. Hän tietää ajatuksemme ja aikeemme. Hänelle meidän tulee tehdä tiliä jokaisesta teostamme.”
Myöhemmin ajanhengen muututtua ja Teiniliiton jouduttua taistolaiskommunistien valtaan uskonnollisuus poistui, teinipastorin virka lakkautettiin ja kirkossa ja sankarivainajien haudoilla käyminen lopetettiin.
Teiniliiton vahvimmat ja kuohuttavimmat vuodet ajoittuvat 1960-70 -lukujen vaihteeseen. Liitolla oli silloin yli satatuhatta jäsentä, valtakunnallinen toimintaverkosto, laajasti luettu Teinilehti ja tunnustettua sananvaltaa koulujen uudistuksiin liittyvissä kysymyksissä. Teiniliitto oli huippukaudellaan maamme suurin ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisin nuorisojärjestö.
Lisäksi Teiniliitto oli kasvualusta yhteiskunnallisesti aktiivisten nuorten etujoukolle. Sen riveistä on ponnistanut julkisuuteen suuri joukko maamme tunnetuimpia poliitikkoja tai muita vaikuttajia kuten Erkki Liikanen, Satu Hassi, Leif Salmen, Björn Wahlroos, Jaakko Laakso, Maarit Niiniluoto, Marianne Laxen, Ilkka-Christian Björklund, Esko Aho, Matti Vanhanen, Risto Volanen, Matti Viialainen, Ilkka Kanerva, Anders Blom, Ben Zyskowicz, Erkki Tuomioja, Kimmo Sasi ja Kimmo Rentola, jotka edustivat eri poliittisia näkemyksiä, mutta pitkään Teiniliitossa olivat vallassa kommunistien vähemmistöä kannattavat taistolaiset, joita muut sitten yrittivät parhaansa mukaan vastustaa, kunnes koko Teiniliitto romahti v. 1975 ja lakkasi olemasta v. 1983 liiallisen politisoitumisen ja talousvaikeuksien takia.
Kirjan kirjoittajat tekivät runsaasti haastatteluja, ja selvä enemmistö muisteli mielellään nuoruuttaan, jopa sen ehdottomuutta ja kamppailuja, jotka olivat vakaviakin.
Runsaasti kuvitettu kirja antaa äänen lukuisille entisille nuorille, jotka löysivät Teiniliitosta yhteenkuuluvuutta, sosiaalisia verkostoja sekä kanavan yhteiskunnallisen vaikuttamiseen. Teiniaktiivien muistojen ja kokemusten kautta piirtyy kuva järjestöstä, jolla oli ongelmistaan huolimatta kauaskantoisia vaikutuksia suomalaiseen yhteiskuntaan.
Suosittelen kirjaa ”Vimmaa ja voimaa” kaikille Suomen lähihistoriasta kiinnostuneille ihmisille, sekä niille, jotka elivät ne vuodet, että nuoremmalle ikäpolvelle, koska historiasta on syytä ottaa opiksi.
19.1.2024
Anna Ahmatovan elämä
Ostin ”Anna Ahmatovan elämä” -kirjan joululahjaksi vaimolleni, mutta päätin lukea sen itsekin.
Tammikuussa 2023 ilmestyneen järkälemäisen teoksen (695 sivua, josta 592 sivua varsinaista tekstiä) lukeminen oli erittäin mielenkiintoista, tunteellisesti puhuttelevaa ja paljon uutta tietoa antavaa. Myös lukuisat kuvat ja monet otteet runoista valaisivat erinomaisesti Ahmatovan itsensä sekä hänen aikakautensa ja aikalaistensa (kuten Maksim Gorki ja Vladimir Majakovski) elämää.
Anna Ahmatovan (aluksi Gorenko) (1889-1966) isä oli ukrainalainen, isänäiti kreikkalainen, äiti venäläinen ja isomummo tataariruhtinatar. Tuloksena oli kaunis ja ylvään ryhdikäs ja sielullisesti voimakastahtoinen nainen, mitä kuvaa sekin, että Ahmatova ei halunnut olla runoilijatar vaan runoilija.
Lapsuus kului Krimillä ja opinnot Kiovassa, mutta venäläisen runouden boheemiksi kuningattareksi Anna Ahmatova kohosi lopulta rakastamansa Pietarin kulttuuripiireissä 1910-luvulla. Ahmatova oli hyvin itsenäinen ja hän kehitti runokieltään vailla minkään koulukunnan opetuksia tai rajoja.
Ahmatova kuului venäläisten runoilijoiden suureen nelikkoon, jossa hänen lisäkseen olivat Marina Tsvetajeva, Osip Mandelstam ja Boris Pasternak, joiden kanssa Ahmatovalla oli hyvin läheiset suhteet. Heidän runoutensa on hallinnut Venäjän kirjallisuutta vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen yli sadan vuoden ajan.
Ahmatovan elämä oli kuin vuoristorataa. Välillä hän oli suosion huipulla (mitä Stalin kadehti) ja sitten taas pitkään syrjässä ja muka kansanvihollisena vuosikymmeniä julkaisukiellossa, ensimmäisen kerran Kommunistisen puolueen salaisella päätöksellä v. 1924 ja toisen kerran sen julkisella päätöksellä v. 1946.
Kielloista huolimatta Ahmatova jatkoi kirjoittamista, vaikka alituinen pelko kotietsinnöistä ja vangitsemisesta väijyi taustalla. Pysyäkseen hengissä Ahmatovan oli pakko tehdä paljon käännöstöitä, vaikka hän valittikin niiden haittaavaan hänen aivojensa luovaa toimintaa.
Ahmatova kuitenkin säilytti henkensä samalla kun noin 1500 kirjailijaa kuoli Stalinin vankileireillä tai itsemurhan kautta. Syy Ahmatovan selviytymiseen oli siinä, että Stalinin tytär piti hänen runoistaan ja georgialainen Stalin itse piti siitä, että Ahmatova oli kääntänyt monia georgialaisia runoja venäjäksi.
Ahmatova oli ja on edelleen myös lännessä hyvin tunnettu runoilija. Hänelle myönnettiin Italiassa suuri kansainvälinen Etna Taormina -kirjallisuuspalkinto v. 1964 ja Oxfordin yliopiston kunniatohtorin arvo v. 1965.
Minua sykähdytti kirjassa useakin asia, mutta mainitsen tässä kaksi. Olin iloinen siitä, että Anna Ahmatova toi monissa kohdin esille voimakkaan uskonsa Jumalaan, mikä ei ollut lainkaan helppoa Neuvostoliiton ateistisessa yhteiskunnassa.
Toinen arvostettava asia on se, että kun Ahmatova asui elämänsä loppuvuodet Komarovossa eli Terijoen Kellomäen kylässä, missä sijaitsi Leningradin alueen Kirjailijaliiton hänen käyttöönsä vuonna 1955 myöntämä datsha ja jonne hänet on myös haudattu, niin Ahmatova toi selvästi esiin sen, että kyseessä on suomalaisten maa.
Kirjan tekijä, joensuulainen taiteilija ja teatteriohjaaja fil.maist. Anneli Heliö on Anna Ahmatovan runouden suomentaja ja tutkija, jolle kuuluu suuri kiitos valtavan ja pitkäaikaisen kulttuurityön tekemisestä.
Kirja on kaikesta kiinnostavuudestaan huolimatta välillä hiukan raskassoutuista lukea, koska tietoa, nimiä ja yksityiskohtia on niin tavattoman paljon. Mutta silloin kannattaa tehdä niin kuin minä ratkaisin asian eli luin sellaiset kohdat nopean kursorisesti, koska ei kaikkea tarvitse painaa mieleensä.
Suosittelen Anneli Heliön ”Anna Ahmatovan elämä” -kirjaa kaikille runoudesta, kirjallisuudesta, Venäjästä, Neuvostoliitosta, kommunismista, Stalinista, historiasta, uskosta, elämästä ja ihmissuhteista kiinnostuneille ihmisille. Takaan että lukukokemus on mahtava ja palkitseva.
8.1.2024
Venäjän sota
Luin Jade McGlynnin 299-sivuisen 6.9.2023 julkaistun kirjan ”Venäjän sota”, joka kertoo lähinnä Ukrainan sodasta, mutta laajemminkin Venäjän sodista Ruotsia, Napoleonia, Saksaa ja nyt koko länttä vastaan.
Brittiläinen fil.tri Jade McGlynn on Venäjän mediaan ja ulkopolitiikkaan perehtynyt asiantuntija, joka toimii tutkijana King´s Collegessa Lontoossa.
Venäjän brutaali hyökkäys Ukrainaan ja sen julmuudet ovat kauhistuttaneet maailmaa. Miksi enemmistö venäläisistä kannattaa sotaa? He tuntuvat näkevän täysin erilaisen sodan, jossa he ovat rohkeita uhreja ja hyväsydämisiä sankareita. Venäjä-analyytikko Jade McGlynn paljastaa kirjassa venäläisen enemmistön asenteet ja tuen hyökkäykselle.
Tavallisia Venäjän ja Ukrainan kansalaisia, virkamiehiä sekä ulkopolitiikan eliittiä haastattelemalla McGlynn tutkii venäläisen maailmankuvan valheita ja puolitotuuksia.
Kirja auttaa lukijaa oivaltamaan venäläisyyden syvintä olemusta. Se kertoo monista venäläisistä, jotka uskovat täysin Kremlin sepitelmiin ja pitävät sotaa Putinin sankaritekona. Heidän silmissään tämä on Venäjän sota (vaikka sitä kutsutaankin erityisoperaatioksi) Ukrainaa, länttä, natseja ja pahuutta vastaan – eikä paluuta voi olla. Suunnitelmallinen, omaan kansaan kohdistunut informaatiovaikuttaminen on tehnyt tehtävänsä.
Niinpä monet venäläiset uskovat Kremlin propagandan, että Ukraina on osa Venäjää eikä itsenäisellä Ukrainalla ole olemassaolon oikeutta. Samoin ajatellaan, että ukrainalaiset ovat venäläisiä ja ukrainan kieli on vain venäjän murre, jota jyrkimmät kriitikot haukkuvat somessa sian kieleksi.
Näihin ylpeän ylimielisiin ja Ukrainaa halventaviin asenteisiin ei voi vaikuttaa tosiasioilla, koska kyse ei ole faktoista. Kyse on historian valikoivaan tulkintaan ja messiaskutsumukseen perustuvasta käsityksestä, jonka mukaan Venäjällä on oikeus olla suurvalta, jolla on oikeus etupiireihin ja oikeus kostaa aiemmat nöyryytyksensä.
Kyse on myös Venäjän median, varsinkin television, jatkuvasta venäläisten sankaruutta ylistävästä sotapropagandasta, jonka ihmiset valitsevat uskoa, koska se on mukavampi ja helpompi vaihtoehto kuin uskoa todistettuihin venäläisten tekemiin raakoihin sotarikoksiin. Venäläiset haluavat uskoa, että omat pojat ovat hyviksiä, mutta kaikki muut ovat pahiksia.
Sodan aktiivisia vastustajia on Venäjällä vähän, mutta eivät myöskään sodan aktiiviset kannattajat ole mikään edustava joukko. Suurin osa kansasta on jonkinlaisia passiivisia myöntyjiä tai vain apaattisia omista asioistaan huolehtijoita. Tämä sopii hyvin Venäjän johdolle.
Kirjassa tuodaan paljon esille sitä, miten tärkeää Venäjälle on muokata mennyttä historiaa omiin tarpeisiin. Siksi Suurta isänmaallista sotaa 1941-1945 ja voittoa natseista hehkutetaan jatkuvasti, varsinkin nyt Ukrainan sodan aikana, mutta samalla unohdetaan Molotov-Ribbentrop -sopimus, Talvisota, Puolan jako yhdessä natsien kanssa, lännen ja varsinkin Yhdysvaltojen merkitys natsi-Saksan kukistamisessa, saksalaisnaisten raiskaamiset sodan loppuvaiheessa ja se tosiasia, että vaikka Neuvostoliitto vapauttikin monet maat natsien miehityksestä, se samalla alisti Itä-Euroopan maat vuosikymmeniksi tiukan kommunistisen diktatuurin alle.
Historiaa toki muokataan muuallakin maailmassa itselle edulliseksi, ja myös lännen media on monesti hyvin yksipuolinen ja vain tiettyä valittua agendaa ajava propagandakone, mutta nähdäkseni tilanne Venäjällä on näissä suhteissa kuitenkin vielä monta astetta surkeampi ja lohduttomampi.
Kuten olen monesti kirjoittanut, niin ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin”.
Kaikkialla maailmassa valehdellaan, vähätellään, liioitellaan ja kutsutaan disinformaatiota informaatioksi, mutta tässä kirjassa on nyt keskitytty Venäjän ongelmiin, koska se on kirjan aihe.
Suosittelen Venäjän sota -kirjaa kaikille politiikasta, sodista, Venäjästä ja Ukrainasta kiinnostuneille ihmisille. Kirja voi tosin olla paikoitellen raskasta luettavaa, mutta kuten Raamattu sanoo: ”Totuus tekee teidät vapaiksi.”
Kuva 1: Kirjan kansikuva.
Kuva 2: Kirjailija Jade McGlynn.
30.12.2023
Vihtori Kosola – mies ja myytti
Olen vuosien saatossa lukenut yhtä ja toista Vihtori Kosolasta (1884-1936), joten tiesin aika paljon hänen elämästään.
Koska haluan aina lisätietoa, tartuin suurella mielenkiinnolla Minervan 28.9.2023 julkaisemaan 497-sivuiseen kirjaan ”Vihtori Kosola mies ja myytti”.
Tekijä on Helsingin yliopiston Suomen historian dosentti Jukka-Pekka Pietiäinen, joka halusi tehdä ensimmäisen kokonaiselämäkerran Vihtori Kosolasta, josta Arvo Salon Lapualaisooppera teki v. 1966 myyttisen karikatyyrin Vesa-Matti Loirin voimallisesti tulkitsemana. Oopperassa tulee kuitenkin selvästi esille Kosolan ja Lapuanliikkeen pääajatus: ”Näillä lakeuksilla ei Jumalaa pilkata.”
Toinen pääajatus oli ryssien ja jumalattomien marxilaisten voimakas vastustaminen, joka oli vallankumousta suunnittelevien kommunistien osalta perusteltua, mutta Kosola liitti vihansa piiriin myös SDP:n, joka olisi pitänyt lakkauttaa. Jostain syystä Kosola ei nähnyt, että sosiaalidemokraatit olivat eri porukkaa kuin radikaalit kommunistit, itse asiassa hyvinkin isänmaallista väkeä, jotka Väinö Tannerin johdolla vaikuttivat sen, että myös Suomen työväestö liittyi Talvisodassa ja Jatkosodassa samaan rintamaan valkoisten kanssa yhteistä vihollista Neuvostoliittoa vastaan.
Alku oli kuitenkin pettymys, koska Kosolan elämän alkuvaiheiden esittely ei ollut kovin kiinnostavaa, vaan melkoisen tavanomaista ja puuduttavaa elämänvaiheiden tietopohjaista kertomista.
Mutta kerrottakoon sen verran, että Vihtori Kosola oli maanviljelijä, jonka talo Lapualla oli aina auki vieraille, joita kestittiin ja yösija löytyi aina, jonka takia ulko-ovia ei pidetty koskaan lukossa. Kosola oli ollut myös jääkärivärvääjä, vuoden 1918 Sisällissodan konekiväärimies, lakonmurtaja ja Maalaisliiton aktiivi.
Olin jo jättää kirjan lukemisen kesken, mutta sitten päätin jättää sivuja väliin ja siirtyä suoraan Kosolan v. 1929 alkaneen poliittisen oikeistoradikalismin aikaan, jolloin teksti muuttui heti paljon mielenkiintoisemmaksi. Sain todella paljon uutta tietoa Lapuanliikkeen, Mäntsälän kapinan ja Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) ajoista, joista jo ennestään tiesin aika paljon.
Kosola ei koskaan mittauttanut kannatustaan vaaleissa, mutta Lapuanliikkeen kiistaton johtaja hän oli. Lapuan kirkkoherra K. R. Kares julisti hänen olevan kansanjohtaja Jumalan armosta.
Kosola oli uransa huipulla Talonpoikaismarssissa 7.7.1930. Paikalla Senaatintorilla olivat kutsuvieraina muun muassa tasavallan presidentti L. K. Relander, pääministeri P. E. Svinhufvud hallituksineen sekä oikeistopuolueiden kansanedustajia, maan sotilasjohtoa ja sisällissodan valkoisen armeijan ylipäällikkö kenraali Mannerheim sekä 12 000 osanottajaa tässä itsenäisen Suomen siihen asti suurimmassa marssissa.
Vihtori Kosolan tarinalla oli traaginen loppu. Lapuanliike lakkautettiin ja Isänmaallisessa kansanliikkeessä hän oli vain keulakuva, joka syrjäytettiin. Vihtorilla oli koko elämänsä ajan alkoholiongelma, ja hänen elämänsä päättyi keuhkokuumeeseen vain 52-vuotiaana joulukuussa 1936.
Kirjan kirjoittaja sanoo saatesanoissaan: ”Olen kirjoittanut tämän kirjan, kuten ammattihistorioitsija kirjoittaa. En ole Vihtorin puolella enkä häntä vastaan.” Tämä ammattiasenne pitää koko kirjan ajan.
Saatesanoissa Vihtori Kosolan syntymävuodeksi on merkitty 1874, vaikka oikea vuosi on 1884. Muita virheitä en huomannut.
Suosittelen Pietiäisen Vihtori Kosola -kirjaa kaikille politiikasta, isänmaallisuudesta, äärioikeistolaisuudesta, Suomen historiasta ja aatehistoriasta kiinnostuneille ihmisille. Tietoa saa rutkasti lisää.
26.12.2023
Päin elämää – Muistelmani (Panu Rajala)
Luin Panu Rajalan 701-sivuisen kesällä 2023 Siltalan kustantamana ilmestyneen elämäkertakirjan ”Päin elämää” suurin odotuksin, koska olin pitänyt todella paljon hänen tekemistään muiden kirjailijoiden ja runoilijoiden elämäkerroista, joista olen lukenut Mika Waltarin, Juhani Ahon, Eino Leinon ja J.L. Runebergin väkevät ja mielenkiintoiset biografit, joista tein aikoinaan kirja-arviot julkisuuteen ja lähetin myös Panu Rajalalle, jolta tuli aina kohteliaat kiitokset.
Olin kiinnostunut lukemaan Rajalan elämäkerran myös siksi, että olin lähettänyt hänelle lahjaksi v. 2005 kirjoittamani elämäkertakirjani ”Outo tie”, josta sain Rajalalta 9.2.2009 seuraavan palautteen:
”Samalla saan tilaisuuden kiittää kirjasta, jonka heti luin miltei yhdeltä istumalta, niin rohkeasti ja tavallaan häikäilemättömän rehellisesti olette sen kirjoittanut. Tällainen omaelämäkerta vetää paljon paremmin kuin keikaillen kirjoitettu romaani. Samalla täytyi ihmetellä omalaatuisia vaiheitanne ja monia kaarroksianne uskon ja erotiikan maailmassa. Ihmeellistä on ihan arkinenkin elämä, jatkuvaa etsintää. Waltarilla samat teemat kieltämättä nousevat esiin vähän toisin muodoin. Kirjaanne lukiessa ei voinut tulla muuhun tulokseen kuin että näin ympäröivä ja tiheä uskonnollinen yhteisö kaikkine profetioineen ja moraalisääntöineen on omiaan myös pahoin sekoittamaan ihmisten päitä ja suhteita. Olette siihen nähden selvinnyt pää ihmeteltävän kirkkaana, mistä osoituksena kertakaikkinen tilitys menneisyydestä kirjassanne.
Antoisista lukuhetkistä kiittäen, parasta elämänjatkoa toivottaen
Panu Rajala”
Kun luin Rajalan oman elämäkerran, huomasin monia yhtäläisyyksiä meidän elämänvaiheissamme, mikä lisäsi omalta osaltaan lukemisen nautintoa. Olimme jopa äänestäneet samoja ehdokkaita presidenteiksi eli Mauno Koivistoa ja Elisabeth Rehniä.
Monien vuosien ajan tällaista elämäkertakirjallisuutta ei Suomen akateemisissa piireissä arvostettu ollenkaan, mutta ollessaan yliopistossa Lontoossa opettajana 1980-luvulla Rajala saattoi hyvillä mielin todeta, kuinka hänen käyttämänsä metodi oli siellä voimissaan. Vangitsevin elämys oli James Joycen elämäkerta, mutta myös T.S. Eliotin ja Ezra Poundin biografit olivat vaikuttavia. Onneksi viime vuosina mielipiteet ovat alkaneet muuttua Suomessakin elämäkertoja arvostavammiksi.
Panu Rajala kertoo muistelmissaan elävästi lapsuutensa Katajanokasta ja Punavuoresta ja 1950-luvun koulupojan kokemuksista maineikkaassa Norssin poikakoulussa. Muistikuvat siirtyilevät taidokkaasti Helsingistä Tampereelle ja suvun maille Hämeenkyröön. Opiskeluvuodet Helsingin yliopistossa kuohuvalla 1960-luvulla vaihtuvat elokuvamaailmaan ja värikkäisiin kokemuksiin Rauni Mollbergin, Mikko Niskasen ja Matti Kassilan käsikirjoittajana.
Väitöskirjatyö Nobel-kirjailija F. E. Sillanpäästä avaa vähitellen elämäkertakirjailijan ja teatterihistorioitsijan uran, joka johtaa kulttuurielämän moniin tehtäviin ja esitelmä- ja tutkimusmatkoille Suomen joka kolkkaan ja neljään maanosaan.
Panu Rajala kertoo suorasukaisen kaihtelematta elämästään, kohtaamistaan ihmisistä, julkisuudesta, kolmesta avioliitostaan (Elina Ylivakeri, Katri Helena ja Marja Roiha), voitoistaan ja karvaista takaiskuistaan.
Panu Rajala on ollut ja on nimittäin erittäin kiistanalainen ja erilaisia mielipiteitä herättävä mies, johon monet ihastuvat, mutta useat myös vihastuvat. Jotkut ovat eri syistä vastustaneet ja arvostelleet Rajalaa kiivaasti, kun taas toiset ovat arvostaneet suuresti häntä ihmisenä sekä hänen todella laajaa ja monipuolista elämäntyötään kirjallisuuden, teatterin ja tutkimuksen parissa.
Itse kuulun jälkimmäisiin. Minun mielestäni Panu Rajala on monesti väärin ymmärretty renessanssityylinen nero.
Loistavaan kirjaan olisin toivonut loppuun henkilöhakemistoa, koska kirja on täynnä eri henkilöiden nimiä.
Suosittelen Panu Rajalan kirjaa kaikille ihmisille mielenkiintoisten tietojen, mukaansatempaavan helppolukuisen kerronnan ja tunteita koskettavan avoimuuden takia.
Kiitos Panu Rajala, hienosta kirjasta! Sain rohkaisua yrittää tehdä jatkoa vuoteen 2005 ulottuvalle elämäkertakirjalleni Outo tie.
8.12.2023
Viro (Sensuroimaton)
Törmäsin yllättäen netissä pari kuukautta sitten nimeen Antto Terras, josta en ollut ennen kuullutkaan. Päätin lukea hänen kirjansa Viro (Sensuroimaton).
No, se olikin melkoinen lukukokemus, täysin ainutlaatuinen.
Antto Terras on Tallinnassa syntynyt koomikko ja kirjailija, joka on asunut Suomessa vuodesta 1991.
Tämä Innon kustantama v. 2020 julkaistu 184-sivuinen kirja onkin hämmentävä, hauska ja virkistävä sekoitus jatkuvaa komediaa ja täyttä asiaa.
Koska suomalaiset turistit olivat vähentyneet Virossa, sai Antto Terras v. 2019 tehtäväkseen Viron valtiolliselta matkailumarkkinoijalta, Visit Estonialta, kiertää suomalaisen apurinsa ja kuvaajansa Villen kanssa ympäri Viroa. Ja erityisesti muutakin Viroa kuin Tallinnan Vanhaakaupunkia.
Hänen tuli kertoa rehellisesti, mitä he näkivät ja kokivat. Kaksiviikkoisen matkan tuloksena syntyi raakamateriaalia kaikkiaan 49 tuntia. Siitä sopi Visit Estonian mielestä matkailumarkkinointiin vain murto-osa eli yksi minuutti ja 12 sekuntia eikä sitäkään näytetty. Taisi tulla liiankin rehellistä ja suorasukaista kerrontaa.
Mutta sen sijaan syntyi vetävän humoristinen kirja, joka kertoo kaksikon huikeista seikkailuista eri puolilla Viroa.
Suosittelen Terraksen Viro-kirjaa kaikille, jotka haluavat kiintoisasti kirjoitettua lisätietoa Virosta, mutta samalla myös makeita nauruja, joiden kohteina ovat tasapuolisesti sekä virolaiset että suomalaiset.
22.11.2023
Kansanedustajan salainen elämä – Antero Laukkanen
Luin todella mielenkiintoisen kirjan Antero Laukkasesta. Kirjan nimi ”Kansanedustajan salainen elämä” viittaa Laukkasen usein julkisuudelta piilossa tapahtuneeseen voimalliseen rukoustyöhön eri seurakunnissa ja eduskunnassa.
Päivän kustantaman 204-sivuisen kirjan on toimittanut Iina Mattila, jota on lapsesta saakka innoittanut Antero Laukkasen elämä rukouksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen ytimessä. Mattila on kasvanut perheessä, joka rukoili, ja joka rukoili myös isänmaan puolesta. 12-vuotias Iina oli luokkaretkellä Eduskuntatalossa ja esitti kysymyksen KD:n kansanedustajalle Sakari Smedsille: ”Missä täällä on se huone, jossa Mooses rukoilee?”
Nimen ”Mooses” Laukkanen sai syksyllä 1970 Vapaakirkon Vihdin leirikeskuksessa, kun Antero jäi pihalle juttelemaan, vaikka hänen oli määrä lähteä ystävänsä Kari Elon kanssa toimittamaan jotain asiaa. Lopulta Kari kyllästyi odottamaan ja huusi: ”Tule jo Mooses, aina sua saa odottaa!” Muut rämähtivät nauramaan. – Onko tuo muka Mooses? Siitä lähtien Laukkanen on ollut Mooses.
Vielä eduskunnassa työskennellessään Laukkaselle tuli postia, jossa luki vain ”Mooses Eduskunta”. Koska samaan aikaan myös pääministeri Paavo Lipposta alettiin kutsua Moosekseksi, menivät kirjeet välillä väärälle Moosekselle. Niinpä kirjeitä jouduttiin vaihtamaan. Kerrankin Lipponen oli saanut Laukkaselle tarkoitettuja rukouspyyntöjä, jotka pääministeri antoi Laukkaselle sanoen: ”Antero, nämä rukoushommat taitavat olla enemmän sinun heiniäsi.” Ja kun Laukkanen vei hänelle tulleen väärän kirjeen Lipposelle, hän sanoi: ”Nämä valtionsalaisuudet taitavat olla enemmän sinun heiniäsi.”
Sosiaalineuvos Antero Laukkanen on pastori, kansanedustaja ja Espoon pitkäaikainen kaupunginvaltuutettu. Matka näihin tehtäviin ei ole ollut tavanomainen — kaikkea muuta. Lapsuus lastenkodissa ja isättömyyden haava saivat tarkkailuluokan villin kauhukakaran Anteron opettelemaan jo varhain kovan maailman tavoille.
Vasta vapaaseurakunnan kesäleirillä hän 12-vuotiaana kuuli, että taivaassa on rakastava Isä. Tärkeimmäksi päämääräksi tuli tuntea tuo taivaallinen Isä ja kertoa hänen rakkaudestaan muillekin. Nuoruusvuodet Antero kiersi ahkerasti Jeesus-nuorten kanssa ympäri maata evankelioimassa.
Työelämässä Antero eteni nopeasti ja siirtyi pian yrittäjäksi. Hyvin alkanut yrittäjän ura katkesi kuitenkin konkurssiin 1990-luvun laman aikaan, mikä johti vuosien kamppailuun ulosotossa ja velkajärjestelyssä. Lisäksi lapsuuden rikkinäisyys heijastui henkilökohtaiseen elämään jännitteinä ja ongelmina, ja jumalasuhteessa oli pitkä hiljainen kausi. Jumala katkaisi hiljaisuuden yhtenä aamuna lentokoneessa. Siitä alkoi uusi aika ja matka rukouksen maailmaan.
Antero ei piitannut politiikasta tai poliitikoista, mutta kun Jumala käski hänen alkaa rukoilla eduskunnasta huonetta rukousta varten, hän totteli.
Myöhemmin hän vietti eduskunnassa seitsemän vuotta Toimi Kankaanniemen avustajana ja kaksi kautta (2015-2023) KD:n kansanedustajana. Vuosien ajan hänen elämänsä ytimessä oli yhteyden rakentaminen eri seurakuntien ja kristillisten yhteisöjen välille. Eduskunnassa aloitettiin pastoreiden rukousaamut, jotka jatkuvat edelleen.
Kirjassa on monia mielenkiintoisia kertomuksia Laukkasen yhteyksistä eri johtajiin.
Esimerkiksi Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari lähetti virkaa hoitaessaan toistuvasti rukouspyyntöjä eduskunnassa toimineelle Antero Laukkaselle.
– Miten muuten kuin rukoillen luulet minun selvinneen tähän saakka? sanoi Ahtisaari eduskunnan rukouspiiristä vastanneelle Laukkaselle miesten kohdattua toisensa Kansallisoopperan hallintoneuvostossa.
Laukkanen on saanut hyvin paljon yhteyksiä maailman johtajiin sen takia, että hän on ollut kutsuttuna Yhdysvaltain kansalliselle rukousaamiaiselle jo 19 kertaa. Tämä Amerikassa jo v. 1953 presidentti Eisenhowerin aloittama arvostettu tapahtuma kerää vuosittain valtavan määrän poliittisia ja uskonnollisia johtajia 130 eri maasta keskustelemaan asioista kolmen päivän ajaksi. Jokaisessa tilaisuudessa on kulloinenkin Yhdysvaltojen presidentti ollut paikalla ja elinaikanaan hyvin usein myös maailmankuulu evankelista Billy Graham.
Kun Laukkanen oli ensimmäistä kertaa mukana rukousaamiaisella Toimi Kankaanniemen avustajana, hän katsoi ympärillään olevia maailman johtajia ja totesi itsekseen: ”Täällä on nyt kyllä mukana joku, joka ei kuulu joukkoon.” Laukkasen lohkaisu kuvaa hyvin hänen erikoista ja usein itseironista huumoriaan.
Laukkanen myös nauraa paljon. Joku totesikin eduskunnassa: ”Missä Antero, siellä naurua.”
Nyt nauru ei onnistu, liike on loppunut ja puhe vaikeutunut. Vakava sairastuminen ALS-tautiin sävytti Anteron viimeistä vuotta kansanedustajana. Sydämen palo rukoilla Suomen puolesta ei kuitenkaan kadonnut — enemmän kuin koskaan ennen hän halusi kutsua ihmisiä yhä läheisempään yhteyteen Jumalan kanssa. Alkoi rollaattori- ja sähköpyörätuolikiertue seurakuntiin.
Tämä kirja on matka Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Kukaan ei ole Jeesukselle mahdoton tapaus. Hänen kädessään elämä saa uuden suunnan. Samalla kirja on kutsu astua rukouksen näkymättömään maailmaan. Mitä vain voi tapahtua, kun annamme elämämme ja sydämemme kokonaan Jumalalle. Jumalan tahdossa ihminen on parhaimmillaan.
Antero Laukkasen elämäntarina julkaistiin kesäkuussa 2023 Tampereella tunteellisessa juhlassa. – Minä olen keskeneräinen, mutta Jumalan armo on suuri. Sitä hämmästelen joka päivä, kertoi vakavasti sairastunut entinen kansanedustaja.
Erityisesti Laukkanen huomioi erään Espoon valtuustokollegansa.
– Timo Soini, nouse nyt seisomaan, kun eivät ihmiset sinua tunne, Laukkanen pyysi.
Yleisö remahti nauramaan ja pitkäaikainen poliitikko, puoluejohtaja ja ministeri Timo Soini nousi ylös.
– Sinä olet ollut uskollinen ystäväni, ja olen saanut olla varakansanedustajasi, kiitti Laukkanen monikymmenvuotista kollegaansa ja ystäväänsä.
Timo Soini kirjoitti plokissaan 10.6.2023: ”Hienon miehen hyvä kirja, hyvän kirjurin, Iina Mattilan, kynäilemä. Kannattaa lukea.”
Olen samaa mieltä.
Kuten ne kaikki ihmiset, jotka äänestivät Laukkasen kirjan Vuoden kristilliseksi kirjaksi.
11.11.2023
Äitini – Anna Politkovskajan taistelu totuuden puolesta
Anna Politkovskaja tiesi aina, että hän ei tule kuolemaan tavallisella tavalla. Hän laski asiasta jopa leikkiä: ”Jos minun olisi kuoltava murhan uhrina, se toivottavasti tapahtuisi naiselle sopivalla tavalla, esimerkiksi tyylikkään myrkytetyn ruusukimpun avulla.”
Politkovskajan synkät ennetuntemukset toteutuivat lokakuussa 2006, kun hänet murhattiin kotitalonsa rappuun. Poliisi löysi viisi hylsyä ja Makarov-pistoolin. Koska murha-ase oli jätetty paikalle, se oli selvä merkki siitä, että kyse oli palkkamurhasta.
Murhasta tuomittiin lopulta viisi miestä, mutta kuka oli murhan tilaaja? Sitä ei saatu koskaan selville, koska asiaa ei haluttu selvittää, koska jäljet olisivat johtaneet Putiniin (Murha tapahtui Putinin syntymäpäivänä 7. lokakuuta) ja hänen nukkehallitsijaansa Tsetseniassa eli Ramzan Kadyroviin, joka haluaa kaikessa toimia Putinin ja Venäjän tahdon mukaan.
Muutama tunti Politkovskajan murhan jälkeen Putin antoi lausunnon: ”Anna Politkovskaja oli toimittajien ja aktivistien keskuudessa ja lännessä hyvin tunnettu. Siitä huolimatta hänen vaikutuksensa Venäjän politiikkaan oli minimaalinen.”
Tietenkin näin oli Venäjällä, koska Putinin hallinto vastusti kaikin tavoin Politkovskajan toimintaa ja lopulta murhautti hänet. Näin propagandan mukaan ”Moskovan hullusta naisesta” päästiin vihdoin eroon, jonka jälkeen hänet on koko lailla kokonaan unohdettu Venäjällä.
Anna Politkovskaja (1958-2006) oli erittäin rohkea tutkiva journalisti ja viimeisinä vuosinaan Novaja Gazeta -lehden toimittaja. Politkovskaja alkoi kirjoittaa vuonna 1999 artikkeleita Tšetšenian ensimmäisestä ja toisesta sodasta. Politkovskaja halusi tuoda esiin totuuden Tsetsenian sodista eli senkin puolen, että venäläissotilaat tekivät siellä monia raakoja sotarikoksia.
Kirjassa on kuvattu myös tšetšeenimilitanttien vuoden 2002 tuhoisa isku moskovalaiseen Dubrovka-teatteriin, jossa Politkovskaja yritti toimia välittäjänä ja Beslanin järkyttävä koulukaappaus vuonna 2004, jonne Politkovskaja ei koskaan päässyt välittäjäksi, koska hänet myrkytettiin lentokoneessa.
Anna Politkovskajan tytär Vera Politkovskaja kertoo tänä vuonna alun perin Italiassa julkaistussa kirjassaan ”Äitini” äitinsä poikkeuksellisen elämäntarinan ja kuvaa ikonisen toimittajan, kirjailijan ja ihmisoikeusaktivistin periksiantamatonta taistelua totuuden puolesta. Hän piirtää muotokuvan järkähtämättömästä Venäjän hallinnon vastustajasta mutta myös rakastavasta äidistä, joka oli tietoinen perheen arkea varjostavasta kuolemanvaarasta. Suomeksi kirja ilmestyi muutama kuukausi sitten Elina Melanderin kääntämänä ja Gummeruksen kustantamana.
Murhan tapahtuessa Politkovskajan tytär Vera oli 26-vuotias ja odotti ensimmäistä lastaan. Sittemmin Vera on joutunut pakenemaan Venäjältä. Ulkomailla ollessaan hän sai kuulla, että heidän rakas datsansa oli poltettu maan tasalle.
Anna Politkovskaja totesi jossain vaiheessa: ”Olen hylkiö.” Lähes kaikki hylkäsivät hänet Venäjällä. Tietenkin valtiojohto, mutta myöskään kaikki Novaja Gazetan toimittajat eivät hyväksyneet Politkovskajan rajun suorasukaisia raportteja, vaan ottivat häneen etäisyyttä. Annan hautajaisissa sitten nämä kollegat kehuivat häntä ja toivat esille, miten hyviä ystäviä he olivat olleet.
”Äitini” on koskettava muistelmateos periksiantamattomasta tahtonaisesta ja rohkea puheenvuoro nyky-Venäjästä. Suosittelen kirjaa kaikille historiasta, politiikasta, Venäjästä, Tsetseniasta, Putinista, toisinajattelijoista ja Anna Politkovskajasta kiinnostuneille ihmisille.
8.11.2023
Riisutut naamiot – särkyneet unelmat
Olen lukenut useita toimittaja Arvo Tuomisen Venäjään ja Karjalaan liittyviä kirjoja, joista olen tehnyt myös kirja-arvioita. Olen pitänyt niistä kaikista, joten odotukseni olivat suuret, kun aloin lukea Tuomisen uusinta 20.8.2023 julkaistua kirjaa ”Riisutut naamiot – särkyneet unelmat”, joka kertoo Ukrainan sodasta, Putinista ja Venäjän historiasta.
Enkä pettynyt tälläkään kertaa. Kirja on taattua Tuomista eli sujuvan luistavasti ja mielenkiintoisesti kirjoitettua asiatekstiä, jota on helppo lukea.
Minua hiukan jännitti aluksi, miten Venäjään ja venäläisyyteen myönteisesti suhtautuva Tuominen kertoo Ukrainan sodasta. Tuominenhan sai kymmenen vuotta sitten Vladimir Putinilta Ystävyyden kunniamerkin, joka on Venäjän korkein ulkomaiden kansalaisille myöntämä kunniamerkki.
Huoleni oli kuitenkin aiheeton, koska Tuominen kirjoittaa Ukrainan sodasta hyvin tasapuolisesti, mutta samalla selvästi tuomiten Putinin hyökkäyssodan eli oikeastaan hyvin Ukraina-myönteisesti.
Ylipäätään Tuomisen tyyli on aina ihailtavan monipuolista, koska hän tarkkailee asioita eri näkökulmista eikä valitse vain yhtä propagandistista agendaa, kuten Suomen valtamedia tekee.
Paitsi Ukrainan sodasta, kirja kertoo laajasti Venäjän historiasta ja hyvin paljon Putinista, jonka elämä ja kohtalo noudattavat kreikkalaisen tragedian kaavaa, jossa sankari kohoaa ensin jumalten joukkoon ja kokee sitten täydellisen tuhon.
Putinhan nousi leningradilaisesta työläiskodista ja sen pihapiirin tappelijasta ja sittemmin KGB:n vakoilijasta Kremlin kullattuihin saleihin, mutta menetti todellisuudentajunsa ja tuhoaa nyt kaiken ympärillään, koska Putin ei ole diplomaatti vaan voittaja ja valloittaja, kuten Pietari Suuri.
Kun Putin vertaa itseään Pietari Suureen, vertaus on Tuomisen mielestä ainakin siinä mielessä osuva, että ”Venäjän armeijan taistelumetodit Ukrainassa ovat Suuren Pohjan sodan (1700-1721) aikaisia käsittäen raiskaukset, ihmisryöstöt, varastamisen, järjestelmällisen kiduttamisen ja ankaran juopottelun”.
Putin ei ole suuri valtiomies eikä sotapäällikkö, vaan Tuomisen mukaan ennen kaikkea erikoisoperaatioiden KGB-mies, jonka lempityökaluja ovat propaganda, disinformaatio, manipulointi, likaiset temput ja sabotaasi.
Venäjän hyökkäys Ukrainan kimppuun paljasti Putinin todelliset kasvot ja tuhosi miljoonien ihmisten unelmat, kun Putin pyrkii palauttamaan maansa menneen suuruuden, koska Putin on ehdottomasti sitä mieltä, että venäläiset ja ukrainalaiset ovat samaa kansaa.
Sodan aikana ukrainalaiset ovat näyttäneet selvästi, että he ovat eri mieltä. Tätä voimistunutta kansallistunnetta on ruokkinut erityisesti Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi, jota Tuominen sanoo maailman tunnetuimmaksi henkilöksi tällä hetkellä ja josta kirjassa on oma lukunsa nimellä Zelenskyi-ilmiö.
Kirjan takakansiteksti kysyy osuvasti: ”Venäjä on vauras maa ja siellä asuu lahjakas kansa, mutta miksi se hukkaa toistuvasti mahdollisuutensa, eikä pysty rakentamaan oikeudenmukaista ja toimivaa yhteiskuntaa, eikä suo sitä mahdollisuutta edes naapurille? Entä miten Putinin kohtalokas harha-askel vaikuttaa maailmanpolitiikan tasapainoon ja Suomen ja Venäjän tuleviin suhteisiin?”
Suosittelen Arvo Tuomisen kirjaa ”Riisutut naamiot” kaikille, mutta varsinkin historiasta, politiikasta, Putinista, Venäjästä ja Ukrainasta kiinnostuneille ihmisille.
8.10.2023
Setä Stiller – Valpon ja Gestapon välissä
Näin jokin aika sitten uutisen, että Klaus Härö alkoi kuvata tämän vuoden syyskuussa Virossa elokuvaa ”Ei koskaan yksin”, jonka on tarkoitus tulla ensi-iltaan syksyllä 2024.
Fiktiivinen elokuva kertoo juutalaispakolaisten auttajan suomenjuutalaisen Abraham Stillerin tarinan perustuen vapaasti Rony Smolarin kirjoittamaan 382-sivuiseen elämäkertaan ”Setä Stiller”, jonka Tammi kustansi v. 2003.
Rony Smolar (s. 1944) on työskennellyt 1980-luvun alusta lähtien toimittajana Lähi-idässä.
Israel-ystävänä ja kristillisenä siionistina kiinnostuin heti kirjasta. Ajattelin, että menen ilman muuta katsomaan elokuvan ensi vuonna, mutta hankin sitä ennen kirjan luettavaksi kirjastosta.
Lukemisen jälkeen olin todella vaikuttunut kaikesta siitä uudesta tiedosta, mitä Smolarin kirja toi esille. Olin myös tunnetasolla hyvin kosketettu ja joistakin asioista erittäin ärsyyntynyt, kuten suomalaisten saksalaismielisten ministereiden, kuten sisäministeri Toivo Horellin ja ulkoministeri Rolf Wittingin sekä Valpon johtajan Arno Anthonin antisemititistisestä toiminnasta ja myöhemmin sen täydellisestä kieltämisestä.
Sen vastapainoksi iloitsin Mannerheimin, Fagerholmin, Tannerin ja Rydin asenteista ja teoista hädässä olevien juutalaispakolaisten auttamiseksi. Mannerheimin arvovalta takasi sen, että suomenjuutalaisia oli rintamalla taistelemassa ei Saksan vaan Suomen itsenäisyyden puolesta Neuvostoliittoa ja kommunismia vastaan eikä asiaa ihmettelevillä saksalaisilla ollut siihen nokan koputtamista. Karjalassa oli jopa juutalainen synagooga.
Wikipedia kertoo Stilleristä seuraavasti:
”Abraham Stiller (30. kesäkuuta 1885 Helsinki – 15. syyskuuta 1972) oli suomenjuutalainen liikemies, joka tunnettiin hyväntekijänä ja 1930–1940-lukujen vaikeina aikoina juutalaisten puolustajana sekä silloin kuten myöhemminkin suomenjuutalaisten itseoikeutettuna keskushahmona.
Orvoksi jääneellä Stillerillä oli menestyvä vaatetusliike Oy Stiller Ab, jonka toiminnasta hänen vaimonsa Vera Stiller vastasi. Abraham oli sionisti ja kannatti juutalaisvaltion perustamista Palestiinaan. Hänen veljensä oli elokuvaohjaaja Mauritz Stiller, ja hänen lapsenlapsensa on toimittaja Ruben Stiller.”
Voisin tuohon lisätä, että Helsingissä v. 1883 syntynyt elokuvaohjaaja Mauritz (alun perin Moshe) Stiller tuli sittemmin tunnetuksi siitä, että hänen hoivissaan eräs ruotsalainen neito nimeltä Greta Gustafsson tuli maailmankuuluksi nimellä Greta Garbo.
Abraham Stiller pelasti toiminnallaan 150 ihmisen hengen, kuten myös kirjassa mainittu Algot Niska (laulaja Dannyn isoisä). Molemmissa oli samaa rohkeutta ja lähimmäisen auttamisen halua, joille raha ja maine ei merkinnyt mitään. Vain hädänalaisten auttaminen oli tärkeää.
Vaikka Stiller teki parhaansa, hän ei voinut estää sitä, että v. 1942 Suomesta lähti laiva, jossa oli 9 Suomesta turvapaikkaa hakenutta juutalaista, jotka Valpon johtaja Anthoni oli valheellisesti leimannut rikollisiksi, vaikka heidän ainoa ”rikoksensa” oli se, että he olivat juutalaisia. Vain yksi heistä pelastui. Muut kahdeksan kaasutettiin kuoliaiksi Auschwitzissa.
Tämän muistoksi ryhmä suomalaisia uskovia perusti vuonna 1971 kahdeksan natsi-Saksalle marraskuussa vuonna 1942 luovutetun juutalaisen muistolle kibbutsin tai oikeastaan moshavin nimeltä ”Jad Hashmona”, joka tarkoittaa ”Kahdeksan muistolle”. Kävin Jad Hashmonassa 11.5.2018, josta vierailusta olen kertonut kirjassani Ihmeellinen Israel 3.
Suosittelen Smolarin kirjaa ”Setä Stiller” kaikille ihmisille. Kannattaa myös mennä katsomaan v. 2024 ensi-iltansa saava Klaus Härön elokuva ”Ei koskaan yksin”.
On hyvä oppia menneisyydestä, jotta samoja virheitä ei toistettaisi aina uudestaan.
16.9.2023
Miksi Suomi ei käyttänyt etsikkoaikaansa?
Luin joitakin vuosia sitten Vilho Tahvanaisen v. 1971 julkaistun kirjan “Erikoistehtävä”, joka kertoi hänen toimimisestaan Stalinin ja Mannerheimin välisenä erikoiskuriirina eli salaisten viestien välittäjänä Jatkosodan aikana.
Yhteys oli alkanut jo 1930-luvulla ja tapahtui Virossa, jossa Tahvanainen tapasi yhteysmiehensä. Samalla Tahvanainen tutustui salaperäiseen Venäjältä paenneeseen emigranttiin, ruhtinas Dimitri Dimitrejeffiin, joka käytti nimeä Dimois.
Dimois halusi kertoa merkillisen elämäntarinansa Tahvanaiselle, joka merkitsi asiat pikakirjoituksella muistiin.
Tahvanaisen v. 1973 julkaistu kirja “Miksi Suomi ei käyttänyt etsikkoaikaansa?” on kertomus ruhtinas Dimoisin elämästä, joka oli tsaari Nikolai II:n turvallisuuspäällikkö, Mannerheimin ystävä ja lopulta kommunistisen vallankumouksen johtomiesten eli Leninin, Trotskin ja Stalinin uskottu mies.
Lenin halusi Suomen itsenäistyvän. Lenin sanoi suoraan: “Suomi ja sen heimolaiset eivät ole Venäjä eivätkä venäläisiä. Suomalaisten tulee saada itsenäisyys ja heidän kanssaan kaikki suomalaisheimot.”
Kun kommunistit pääsivät valtaan marraskuussa 1917, Lenin piti sanansa ja Venäjä tunnusti ensimmäisenä maana Suomen 6.12.1917 julistaman itsenäisyyden.
Leninin ja myös Stalinin tarkoitus ja lupaus oli, että myös Itä-Karjala eli Aunus ja Viena saavat liittyä osaksi Suomea.
Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan Tarton rauhassa v. 1920 Itä-Karjala jäi osaksi Neuvosto-Venäjää, joka oli vuodesta 1922 lähtien nimeltään Neuvostoliitto.
Itä-Karjalaisten enemmistö pettyi, koska he eivät päässeetkään osaksi Suomea eivätkä saaneet edes luvattua autonomiaa.
Myös moni heimoaatteen omaksunut suomalainen oli ihmeissään, että miten tässä nyt näin kävi.
Tahvanainen kertoo Dimoisin suulla, että suurin syyllinen oli suomalainen kommunisti Otto Wille Kuusinen, jolle oma kunnianhimo ja kommunismin voitto oli tärkeämpää kuin mikään muu. Kuusinen vääristeli asioita ja valehteli Itä-Karjalan tilanteesta Leninille ja Stalinille. Kuusinen halusi tosin hänkin Itä-Karjalan liitettävän osaksi Suomea, mutta niin että Suomessa ja Itä-Karjalassa tapahtuu ensin kommunistinen vallankumous ja sen jälkeen kommunistinen Suomi liittyy osaksi Neuvosto-Venäjää.
Toinen syyllinen on Suomen ensimmäinen presidentti K.J. Ståhlberg, joka oli ylivarovainen ja pelkäsi, että jos Suomi haluaa myös Itä-Karjalan, niin Suomi voisi joutua vaikeuksiin ja menettää Tarton rauhassa vahvistetun itsenäisyyden.
Miksi Ståhlberg sellaista arkaili, kun kerran Lenin ja Stalin olivat luvanneet, että Itä-Karjala voi tulla osaksi Suomea?
Vastaus on järkyttävä. Ståhlberg ei tiennyt tällaisesta lupauksesta mitään, koska Leninin viestiä ei koskaan toimitettu perille hänelle.
Kuusisen vehkeilyn ja Ståhlbergin tietämättömyyden takia Suomi menetti etsikkoaikansa, jolloin Suur-Suomen syntyminen olisi ollut mahdollista. Siitä kirjan nimi.
Kirjassa on monia muitakin erittäin mielenkiintoisia sisäpiirin tietoja esim. siitä, että heti alusta alkaen kommunistijohtajien välillä oli ankaraa valtakamppailua ja toisten salamurhaamisen suunnitelmia. Koska ruhtinas Dimois oli kaikkien kolmen eli Leninin, Stalinin ja Trotskin luottohenkilö, niin kukin vuorollaan uskoutui Dimoisille ja pyysi häntä vakoilemaan kahta muuta.
Mutta miksi näin suosiossa ollut Dimois päätyi lopulta pakolaiseksi?
Siksi, että kun Dimois näki, että kommunistit olivat ottaneet haltuunsa hänen ison talonsa ja humalapäissään raiskanneet ja tappaneet hänen vaimonsa, niin hänen uskonsa kommunismin hyvyyteen romahti kerralla. Dimois joutui hirveän vihan ja raivon valtaan, tempasi suuren sapelinsa ja tappoi vimmoissaan kymmenen kommunistia siihen paikkaan.
Dimois ei saanut heti rangaistusta, mutta hän tiesi olevansa merkitty mies ja päätti lopulta paeta maasta.
Kirjan lopussa on huikea huipennus eli Leninin testamentti, jonka hän luki muille kommunistijohtajille vuoden 1923 alussa jo sairaana ja vuosi ennen kuolemaansa. Testamentti on järkyttävän rehellistä tilitystä kaikesta siitä, mikä kommunismin toteuttamisessa oli mennyt vikaan. Muut johtajat olivat tyrmistyneitä eikä kukaan sanonut mitään, vaan yksi toisensa jälkeen he luikkivat ulos – ja jatkoivat samaan tyyliin välittämättä Leninin varoituksista.
Kirjasta voisi kertoa paljon muitakin mielenkiintoisia yksityiskohtia, mutta ehkä tämä riittää. On parempi, että luet kirjan itse. Takaan, että lukukokemus tulee olemaan aikamoinen.
En tiedä, saako kirjaa mistään kirjakaupasta. Harvassa kirjastossakaan sitä on, mutta minä sain omani kaukolainana Pasilan kirjavarastosta.
Suosittelen Vilho Tahvanaisen (1913-1992) kirjaa “Miksi Suomi ei käyttänyt etsikkoaikaansa?” kaikille Suomesta, Venäjästä, historiasta, tsaarivallasta, kommunismista, Mannerheimista, Leninistä, Stalinista ja Trotskista kiinnostuneille ihmisille.
Niin, ja se Suur-Suomi tulee vielä syntymään, kun Otto Wille Kuusinen ei ole enää häsläämässä.
16.7.2023
Sinun tähtesi täällä – Vuodet tasavallan presidentin puolisona
En ollut aluksi varma, lukisinko vaimoni synttärilahjaksi saaman kirjan ”Sinun tähtesi täällä” (WSOY 26.4.2023)), joka on tohtorin ja tasavallan presidentin Sauli Niinistön aviopuolison Jenni Haukion 304-sivuinen avoin muistelmateos 11 vuodesta isänmaan palveluksessa. Kirjan nimi ”Sinun tähtesi täällä” on sitaatti runoilija Mirkka Rekolan runosta.
Päätin kuitenkin tutustua tekstiin – ja hyvä niin, koska sain kirjasta paljon uutta tietoa. Tunteitakin kirja herisytti, joten useinkin silmäni kostuivat.
Jenni Haukio kuvaa menneitä vuosia ainutlaatuisella tavalla, jossa yhdistyvät muistot, yhteiskunnalliset näkemykset, julkaistut kirjoitukset, lähetetyt kirjeet ja pidetyt puheet. Hän kirjoittaa kohtaamistaan ihmisistä, avaa presidentin puolison roolia sekä kertoo työstään itselleen läheisimpien teemojen parissa. Näihin lukeutuvat luonnon ja eläinten suojelu, lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen, lottien ja veteraanien henkisen perinnön vaaliminen, karjalaisten asia sekä suomalainen kirjallisuus, taiteet ja kulttuuriperintö.
Kirjaa lukiessani hämmästyin yhä uudestaan, miten monissa eri hankkeissa Jenni Haukio on ollut ja on mukana.
Kiinnitin myös huomiota siihen, että Haukion suomen kieli on äärimmäisen hyvää ja virheetöntä. Pohja luotiin jo lapsuudessa, kun Jenni-tyttö alkoi vierailla äitinsä kanssa säännöllisesti paikkakunnan kirjastossa. Ja niinhän siinä kävi, että se, joka lukee paljon, haluaa ennemmin tai myöhemmin myös kirjoittaa itse.
Haukio tulikin aikoinaan tunnetuksi runoilijana, koska kaikesta kirjallisuudesta pitävä Jenni koki runot kaikkein rakkaimmiksi. Valtakunnallisen runokilpailun esikoisteoksellaan 22-vuotiaana voittanut porilaislähtöinen Haukio on sittemmin julkaissut kaksi runokokoelmaa, viimeisimmän vuonna 2009 sekä toimittanut runoantologian ”Katso Pohjoista taivasta: runoja Suomesta” (Otava 2017).
Kun nyt 46-vuotiaasta Haukiosta vuonna 2012 tuli presidentin puoliso, ei hän osannut arvata, miten kokonaisvaltaisesti moni asia muuttuisi.
Hetkessä elämästä tuli jatkuvaa tasapainottelua julkisuuden valokeilassa ja tietoista rajanvetoa sen suhteen, minkä verran voi puhua medialle ja muille kiinnostuneille yksityiselämästään. Oli sopeuduttava nopeasti ja löydettävä oma tapa elää ja olla presidentin, Sauli Niinistön, rinnalla.
Jenni Haukio valitsi viisaasti pidättyväisyyden, joten hänestä on tehty vuosien mittaan hyvin vähän haastatteluja. Tämä kirja on ensimmäinen suurempi avautuminen, kun Jenni puhuu tuntemuksistaan ja elämästään paikoin yllättävänkin avoimesti ja koskettavasti tavalla, jota ei ole häneltä aiemmin kuultu, mutta nytkin Haukio keskittyy lähinnä töistä ja tehtävistä kertomiseen, joten muutamia perheeseen liittyviä harmittomia anekdootteja lukuun ottamatta Haukio rajaa oman perheensä ja yksityiselämänsä lähestulkoon kokonaan muistelmien ulkopuolelle.
Myöskään se tilanne ei ollut helppo, kun yhtäkkiä ympärillä oli koko ajan turvahenkilöstöä. Jatkuva seuranta on vääjäämättä myös uuvuttanut yksityisyyttä ja henkilökohtaista tilaansa suuressa arvossa pitävää Haukiota.
Anonyymi liikkuminen on hänen mukaansa käytännössä mahdotonta, sillä aina löytyy joku, joka tunnistaa ja tulee juttusille. Haukio kertoo esimerkiksi, miten eräs nainen pysäytti hänet koiraa ulkoiluttaessa ja kertoi hänelle nähneensä edellisenä yönä unta Haukion tulevasta Linnan juhlien puvusta.
”Tuollaiset tilanteet häkellyttävät edelleen. Juuri ulkoretkillä koiran kanssa olen toisaalta voinut viime vuosina päästä lähimmäs anonymiteettiä. Lippalakki, pipo ja aurinkolasit ovat jo vuosia olleet arkielämäni korvaamattomia varusteita”, Haukio kirjoittaa kirjassaan.
Joskus salapuku onnistuu. Kerran eräs mies, joka ei tunnistanut Haukiota, mutta tunsi Lennu-koiran, sanoi Jennille: ”Onpas jännää, että teillä on samanlainen koira kuin presidentilläkin on.” Haukiota tilanne huvitti suuresti eikä hän paljastanut, kuka hän on.
Kun Haukio vuoden 2022 helmikuussa jätti kymmenvuotisen siviilityönsä Turun kirjamessujen ohjelmajohtajana, tuli hänelle aikaa syventyä runokirjojen jälkeen uusiin kirjallisiin projekteihin. Väitöskirja ”Puolueiden digitaalisen vaalikampanjoinnin strategiset ulottuvuudet ja dilemmat” Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan valmistui joulukuussa 2022. Ja nyt sitten huhtikuussa 2023 ilmestyi tämä muistelmateos.
Ennen Niinistön ensimmäistä virkakautta Haukio työskenteli Satakunnan Kokoomuksen toiminnanjohtajana, Kokoomuksen viestintäpäällikkönä ja kansanedustaja Anne Holmlundin eduskunta-avustajana.
Presidentin rinnalla edustaminen on ollut Haukiolle ennen kaikkea oma valinta, jonka hän on tehnyt ”tahdostaan palvella kotimaataan ja presidentti-instituutiota”. Koska presidentin puolison roolia ei ole virallisesti määritelty, olisi Haukiollakin ollut vapaus jättäytyä kaiken ulkopuolelle. Virallisessa mielessä puolison toiminta on vapaaehtoistyötä, eikä hänelle makseta esimerkiksi palkkiota, päivärahoja tai kulukorvauksia. Niinpä presidenttipari kustantaa omasta pussistaan muun muassa kaikki edustusasunsa.
Luku ”Suomen edustajina maailmalla” kertoo presidenttiparin virallisista vierailuista lähes 30 maahan ja vastavierailuista Suomessa. Tämä osio on hyvin kiinnostava, koska se avaa mielenkiintoisesti näkymiä kansainvälisen diplomatian ja politiikan koukeroihin hyvin ihmisläheisellä tavalla.
”Koskaan nämä tilanteet eivät ole muuttuneet minulle väärällä tavalla arkisiksi. Olen aina latautunut huolellisesti, valmistautunut, lukenut ihmisten henkilötaustat ja perehtynyt asioihin. Sillä tavalla olen myös kyennyt sekä antamaan että saamaan näistä yhteyksistä enemmän irti.”
Kulttuurin ja taiteen vannoutuneeksi harrastajaksi ja museoiden suurkuluttajaksi tunnustautuva Haukio perehtyi samanlaisella tarmolla ja mielenkiinnolla myös Mäntyniemen, Kultarannan ja Presidentinlinnan historiaan.
Pitkälti hänen ansiostaan Mäntyniemen edustustilassa on nykyään esillä esimerkiksi useita ikonisia taide-esineitä. Haukion mielestä Mäntyniemi voisi parhaimmillaan näyttäytyä suomalaisen muotoilun ja taiteen näyteikkunana, jossa esillä oleva taide ruokkisi myös luontevaa keskustelua kansainvälisten vieraiden kanssa.
Kultarannassa, tasavallan presidentin kesäasunnossa, Haukion kädenjälki näkyy ennen kaikkea puutarhassa, jossa esimerkiksi osa patsaista, kuten Johannes Haapasalon Lohdutus, on Haukion toimesta löytänyt oikean paikkansa pysyvästi uudelleen.
Jenni Haukio on ollut todella paljossa mukana, koska hän on hyvin kiinnostunut monista eri asioista. Sanotaan tässä vaikka kuriositeettina, että nuorena Jenni opiskeli haitarinsoittoa, kiinnostui 15-vuotiaana egyptologiasta ja toimi jossain vaiheessa nuorten yleisurheiluohjaajana.
Asema presidentin puolisona määrittää Haukion mukaan sen, missä määrin hän voi olla esimerkiksi yhteiskunnallisesti aktiivinen.
– Millä tavoin voi ottaa kantaa, ja mihin perustaa kannanottonsa ja toimintansa. Siinä on oltava hyvin huolellinen ja tarkka, ja tiedostettava koko ajan myös se asia, että presidentin puoliso toimii presidentille kuuluvan mandaatin varassa.
Yksi tapahtuma tekee kuitenkin poikkeuksen.
Haukio aiheutti pienimuotoisen kohun vuonna 2015, kun hän kirjoitti runon eläinten oikeuksia ruotivaan teokseen ”Eläimet yhteiskunnassa”.
Lennun kuolema oli kova pala eläinrakkaalle perheelle vuonna 2021. Haukio on kirjoittanut muistelmissaan runon edesmenneelle koiralleen.
Julkisen työn vastapainoksi Haukio on hakenut voimaa kaikkien näiden vuosien ajan luonnosta. Kirjassa Haukio kertoo, että yksi hänen elämänsä mahtavimmista luontokokemuksista tapahtui Kolilla, kun hän näki äitinsä kanssa edessä avautuvan Suomen kansallismaiseman. Molemmat itkivät, koska Suomi on niin kaunis. Ymmärrän heitä. Koin jotain samaa käydessäni Kolin vaaran huipulla elokuussa 2019.
Haukio uskoo, että onnen salaisuus perustuu pieniin hetkiin, arkisiin asioihin ja myös läheisiin ihmisiin, joista varmaan tärkein on v. 2018 syntynyt Aaro-poika, josta kirjassa on muutama kuva ja tapahtumakuvaus.
Olen useimmista asioista samaa mieltä Jenni Haukion kanssa ja arvostan todella suuresti hänen valtavaa ahkeruuttaan, asioihin perehtymistään ja haluaan saada aikaan uudistuksia.
Mutta on todettava, että olen Haukion kanssa eri mieltä ilmastonmuutoksesta, jota tapahtuu, kuten aina historiassa, mutta ei ihmisen toimesta eikä hiilidioksidi ole syyllinen vaan elämän edellytys. Kyseessä on aivan muut intressit, joista haluaisin keskustella Jennin kanssa, mikäli se hänelle sopii.
Olin myös pettynyt, kun luin kirjan loppupuolelta, että Jenni Haukio oli v. 2022 Helsingin Priden suojelija, koska Jumalan tahdon vastaista ylpeää synnin harjoittamista ei tule suojella vaan vastustaa. Samaa sukupuolta voi rakastaa, mutta seksi ja avioliitto kuuluvat Jumalan mielestä vain miehen ja naisen suhteeseen.
Uskon, että Jenni Haukio ymmärtää kuitenkin vilpittömän ja perustellun mielipiteeni, koska hän kirjoittaa kirjassaan näin: ”On itsestään selvää ja välttämätöntä, että yhteiskunnassa voidaan käydä kriittistäkin keskustelua niistä aiheista, joissa erimielisyyksiä esiintyy. Vastaavasti myös suora kielteinen palaute, joka perustuu rakentavuuteen ja asiallisuuteen, voi vastaanottajalleen olla jopa suuri palvelus. Se voi tarjota mahdollisuuden kehittää omaa ajattelua ja ilmaisua, oppia uutta sekä avartaa maailmankatsomusta. Eri mieltä siis saa ja tuleekin olla, mutta samanaikaisesti keskustelukulttuurissa tulisi vallita keskinäisen kunnioituksen ilmapiiri.”
Hienosti sanottu. Tähän minäkin pyrin. Samalla suren somen ja varsinkin Twitterin vajonneen monien nimimerkkikirjoittajien osalta pilkan ja halveksinnan syvään suohon, jossa toisen ihmisen eri mielipiteen kunnioittamisesta ei ole tietoakaan, vaan se eri tavalla ajatteleva, kuten minä, ollaan koko ajan passittamassa mielisairaalaan.
Mutta Jenni Haukio on siis eri maata. Kirjan luettuani minulla on sellainen tunne, että Jenni Haukio on yksi tämän maan sivistyneimpiä, syvähenkisimpiä ja laaja-alaisimpia ihmisiä, todellinen renessanssi-ihminen, jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta.
Haukion tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä auki myös mahdollisten poliittisten tehtävien osalta. Somessa on näkynyt ehdotuksia, että Jenni Haukiosta pitäisi tulla Suomen presidentti.
Kirjasta välittyy myös selvästi se, miten aidosti presidentti Niinistö arvostaa ja kannustaa puolisoaan samoin kuin se, miten paljon Jenni Haukio tukee ja pitää arvossa miehensä työtä.
Tässä joitakin huomioita Jenni Haukion tavattoman rikassisältöisestä kirjasta, jota suosittelen kaikille ikään tai säätyyn katsomatta.
3.7.2023
Muinais-Venäjän myytti – Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia
Sain juuri äsken luetuksi Jukka Korpelan kirjan ”Muinais-Venäjän myytti”.
Tämä Gaudeamuksen kustantama ja tänä vuonna ilmestynyt 318-sivuinen teos on jossain määrin raskaslukuinen, koska se sisältää valtavan määrän tietoa, nimiä ja tapahtumia, joten sitä pitää lukea paikoin kursorisesti juuttumatta yksityiskohtiin. Loppua kohden kokonaiskuva kuitenkin selkenee ja palkitsee lukijansa.
Jukka Korpela on toiminut Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professorina jo 25 vuoden ajan.
Korpela kertoo kirjassa Itä-Euroopan historiallisen kehityksen viikinkiajalta Pietari Suuren valtakauteen tehden samalla usein myös kiinnostavia viittauksia Neuvostoliittoon ja aivan viime aikojen tapahtumiin.
Johdannossa Korpela kirjoittaa: ”Venäjän historiakuva on vahvistettu perustuslaissa, ja siihen uskotaan totuutena, jota ei sovi tieteellisesti haastaa tai epäillä. Tämä historiafantasia on myös argumentti, jota käytetään päätöksenteossa. Historia on Venäjällä lisäksi tärkeä keino esittää kansallista erityisyyttä.”
Tämä merkitsee sitä, että Venäjällä mystinen usko on tärkeämpi asia kuin rationaaliset tosiasiat. Ei ole niin väliä, onko jotain joskus oikeasti tapahtunut. Oleellista on usko mahtavaan menneisyyteen ja Venäjän erityiseen messiaaniseen tehtävään taistella uskottomia (ateistit ja liberaalit) ja vääräuskoisia (muslimit, katoliset ja protestantit) vastaan ja siten toimia ikään kuin maailman pelastajana.
Kun tähän ortodoksisen kirkon yksinvaltaan ja oikeassa olemiseen liitetään tsaarien ja nykyään Putinin ehdoton diktatuuri, niin tuloksena on hurmahenkinen nationalistinen myytti, jonka perusteella Ukrainan sotakin nähdään yrityksenä tuhota pahat natsit, jotta aiemmin Venäjään kuulunut Ukraina saataisiin takaisin suuren Venäjänmaan yhteyteen.
Korpela aloittaa kirjansa Rus-sanan pohdinnalla ja merkityksellä sekä Kiovan Rusin varhaisimman historian kertomisella. Rus on ilmeisesti saanut alkunsa viikinkihallitsija Rurikista, jonka jälkeläiset hallitsivat pitkään alueella. Sana on siirtynyt venäjän kielen sanaan ”Rossija” (Venäjä) sekä suomen kielen sanaan ”Ruotsi”.
Historian aikana venäläiset ovat saaneet paljon uskonnollisia, kulttuurisia ja taloudellisteknisiä vaikutteita eri puolilta. Aluksi enemmän idästä, muslimeilta ja bysantista, mutta 1600-luvulta lähtien hyvin paljon myös lännestä, varsinkin Pietari Suuren aikana.
Tämä muilta oppiminen ja kopioiminen ei kuitenkaan koskaan poistanut kaiken pohjalla olevaa historian satua Venäjänmaan erityisestä pelastajan kutsumuksesta.
Kun varsinainen Venäjä alkoi kehittyä voimakkaammin 1500-luvulla Moskovan ympärille, niin vallanpitäjät alkoivat rakentaa mielikuvaa siitä, että Moskova on 500 vuotta aikaisemmin olleen Vladimir Pyhän Kiovan Rusin jatkaja. Samalla Moskovaa alettiin pitää uutena Jerusalemina ja uutena Roomana. Alkuaikojen yhteys Konstantinopolin patriarkaattiin katkaistiin ja Moskovan oman patriarkaatin merkitystä itsenäisenä kirkollisena toimijana korostettiin.
Tähän liittyy myös se, että alusta alkaen ortodoksisen kirkon johto tuki voimakkaasti maallista valtaa eli ennen muuta keisaria eli tsaaria, kuten tällä hetkelläkin patriarkka Kirill tukee voimakkaasti Putinia ja Ukrainan sotaa.
Yksi tärkeä myytti on käsitys Venäjän ykseydestä ja jakamattomuudesta, mihin Putinin hyökkäys Ukrainaan perustuu eli siihen, että jos joskus jokin maa, kuten Ukraina, on kuulunut Venäjään, niin sen tulee kuulua Venäjään ikuisesti, koska Venäjänmaa on jakamaton. Nyky-Venäjän johtajien aatteeksi onkin noussut uuseurasianismi, joka kieltää ukrainalaisuuden ja käsittää sen osaksi Venäjää.
Suomea jakamattomuus ei koske, koska Suomi oli Venäjän vallan alla hyvin itsenäinen autonomia, joten virallisella Venäjällä ei ole pyrkimyksiä liittää ulkomaaksi koettua Suomea takaisin osaksi Venäjää (paitsi joidenkin harvojen ääriajattelijoiden mielestä).
Hyvin varhain Venäjällä alkoi kehittyä myös myyttinen käsitys Venäjästä kaikkien muiden valtojen uhkaamana ja piiritettynä maana, joten kaikkea ulkomaalaista ja kaikkia ulkomaalaisia alettiin kyräillä mahdollisina vakoilijoina ja tuhoajina. Erityisesti tämä näkyi Neuvostoliiton aikana, mutta samaa ulkomaalaisvihamielistä vainoharhaisuutta on paljon Putininkin Venäjällä, koska kyseessä on satoja vuosia vanha myytti, jota jatkuvasti toistetaan Venäjällä. Erityisesti Yhdysvallat nähdään Venäjällä koko ihmiskunnan vihollisena, jota vastaan on taisteltava.
On sanottu, että Venäjää on mahdotonta ymmärtää. Tämä ei pidä paikkaansa. Venäjää ei tosin voi käsittää lännen yksilökeskeisestä rationaalisuudesta käsin, mutta jos Venäjää lähestyy sen peloista, yhteisökeskeisestä mystiikasta ja yksinvallan ihannoimisesta käsin, niin ymmärtäminen on ainakin jossain määrin mahdollista. On myös hyvä muistaa, että venäläinen kulttuuri ei ole käynyt läpi länsimaita muovannutta keskiajan skolastiikkaa ja rationalismia eikä renessanssia ja valistusaikaa.
Venäjällä valtaa on perusteltu jumalallisella valtuutuksella, mutta myös hyvin paljon historialla, josta osa on totta, mutta osa on jälkeenpäin lisättyä satua ja erittäin paljon liioiteltua tai tarkoituksenmukaisesti ei-haluttuja tosiasioita vähätteleviä tai kokonaan niistä vaikenevia. Tällaista historian epärehellistä omiin tarkoitusperiin sopivaa muokkaamista tapahtuu kaikkialla maailmassa, mutta Venäjän ymmärtämiseksi on hyvä tietää, että historian myyteillä, vaikka vääristellyilläkin, on erittäin suuri merkitys Venäjän kansallisessa ihmisille kerrotussa ja jo kouluissa lapsille opetetussa Venäjän sankarinarratiivissa.
Korpelan kirja tuokin esille monia esimerkkejä ilmiselvistä ja joissakin tapauksissa melko todennäköisistä valheista ja omista lisäyksistä, jotta Venäjän historiasta saatiin halutunlainen ja varsinkin, jotta Moskovan ympärille kehittynyttä Venäjän valtaa voitiin jollain tavoin tehdä lailliseksi ja oikeutetuksi.
Kirjassa on runsaasti mustavalkoisia kuvia. Myös viitteitä on paljon ja erityisesti lähdeluettelo on mittava.
Suosittelen Muinais-Venäjän myytti -kirjaa kaikille historiasta ja erityisesti Venäjän vanhemmasta historiasta ja Venäjän myyttisestä aatemaailmasta kiinnostuneille ihmisille ja varsinkin niille, jotka haluaisivat ymmärtää Venäjän nykypolitiikkaa ja sen taustoja paremmin.
15.6.2023
Sorretut sanat – Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä
Olen lukenut monia kirjoja Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän oloista, mutta silti Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen v. 2022 SKS:n kustantamana ilmestynyt 373-sivuinen teos ”Sorretut sanat – Vainottujen neuvostokirjailijoiden jäljillä” antoi hyvin paljon uutta tietoa itänaapurimme elämänmenosta viimeisen vähän yli 100 vuoden aikana.
Kirjailijat ovat jakaneet Neuvostoliiton valtakauden kirjallisuuden kuuteen aikavyöhykkeeseen ja valinneet kustakin kaksi ajalle tyypillistä kirjailijaa toistensa vastapareiksi. Toinen edustaa sopeutujaa tai neuvostovallalle myötämielistä, toinen on kriittinen, kenties jopa toisinajattelija.
”Sorretut sanat” kertoo neuvostokirjallisuudesta ja kirjailijoiden kohtaloista vuoden 1917 lokakuun vallankumouksesta Neuvostoliiton romahtamiseen v. 1991, mutta myös sen jälkeistä aikaa pohditaan kirjan lopussa, koska sananvapaus on Putinin hallinnon jälkipuolella kaventunut taas Venäjällä ja menneisyyden kipukohdista vaietaan jälleen. Jeltsinin Venäjällä sensuuri kiellettiin, mutta nyt on aiheellista kysyä, tekeekö Neuvostoliiton tapainen sensuuri paluuta uudestaan.
Kirja vastaa, että näin on tapahtunut jossain määrin, mutta ei kuitenkaan niin voimakkaasti kuin kommunistisen Neuvostoliiton aikana. Syy moiseen on yksinkertainen: nykymaailmassa kirjoilla ei ole lainkaan enää samaa merkitystä kuin aikaisemmin. Kirjoja tehdään nykyään markkinaehdoilla, mikä tarkoittaa niiden painosten ja lukijamäärien huomattavaa pienenemistä verrattuna neuvostoaikoihin, koska ihmiset katsovat mieluummin televisiota ja selailevat nettiä.
Entisaikaan, jota kirja pääosin kuvaa, kaikki oli toisin. Bolševikkivallankumouksen tavoitteet Venäjällä eivät alun alkaenkaan ollut pelkästään poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia. Kirjallisuus oli sosialismin rakentamisen työväline, eikä kirjalla ollut arvoa itsenäisenä taideteoksena.
Kommunistien pyrkimyksenä oli luoda uusi neuvostoihminen, joka asettaisi yhteisön tarpeet omien yksilöllisten halujensa edelle. Kirjallisuudella oli tässä tehtävässä ratkaisevan tärkeä merkitys, minkä vuoksi kommunistit pyrkivät tarmokkaasti parantamaan kansalaisten lukutaitoa.
Siksi kirjailijat oli saatava uuden maailmankatsomuksen nöyriksi ja puoluetta totteleviksi palvelijoiksi, joiden uskollisuus ja ruodussa pysyminen palkittiin myönteisellä julkisuudella, suurilla painosmäärillä, hyvillä asunnoilla ja muilla eduilla.
Suurin osa kirjailijoista ja runoilijoista suostui uuteen järjestykseen, koska muuta mahdollisuutta ei ollut, jos halusi saada kirjojaan julkaistuiksi. Piti vain opetella kirjoittamaan puolueen asettamien sääntöjen ja rajoitusten eli sosialistisen realismin mukaisesti.
Koska sosialismia vasta rakennettiin, niin kirjat eivät voineet kuvata jo olevaa karua todellisuutta, vaan tulevaisuudessa koittavaa utopistista onnen aikaa. Eli asioista ei kerrottu, miten ne olivat, vaan miten niiden pitäisi olla. Kerronta antoi kuitenkin valheellisen kuvan, että näin on, että kiitos puolueen me elämme jo kommunistisessa paratiisissa.
Hankalassa tilanteessa kirjailijat joutuivat punnitsemaan itseilmaisun tarpeen ja itsesuojeluvaiston välillä. Moni oppi lisäämään kirjaansa joitakin sosialismia ylistäviä korulauseita. Tähän juoneen sensorit usein lankesivatkin ja kirja julkaistiin. Myös taito ilmaista rivien välistä yleistyi ja hioutui varsinkin pysähtymisen vuosikymmeninä eli Leonid Brezhnevin valtakaudella.
Pienempi osa kirjailijoista ei mukautunut ja heille tuli vaikeuksia. Monet joutuivat joko kaikin tavoin yhteiskunnasta syrjityiksi tai sitten heidät passitettiin vuosikausiksi gulagin vankileireille, jossa monet kuolivat erittäin ankarissa olosuhteissa. Useita passitettiin myös mielisairaaloihin.
Neuvostoliitossa kirjailijat olivat koko ajan vallanpitäjien usein mielivaltaisen suhtautumisen armoilla. Eilen valtiolta huvilan palkkiokseen saanut kirjailija saattoi huomenna istua vankileirin piikkilangan takana.
Kirjassa tuodaan esille yksi poikkeus eli se, että jos paljon kirjoja lukeva suuri yksinvaltias Stalin sattui pitämään jonkun kirjailijan tyylistä, niin häntä kohtaan ei tullut vainotoimenpiteitä, vaikka teksti olisikin ollut sellaista, että jonkun muun kohdalla se olisi johtanut Siperiaan.
Valitettavasti tilanne on viime aikoina jälleen pahentunut, kun Venäjä on luisunut Putinin johdolla takaisin kommunismin ajan tapaiseen sensuuriin. Erityisesti Venäjän helmikuussa 2022 aloittama Ukrainan sota on lyönyt leimansa myös Venäjän yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Se muutti nopeasti kulttuuri-ilmapiiriä ja vaikutti siten suoraan kirjailijoihin. Jos tätä ennen olikin ollut epäselvää, mihin suuntaan sananvapaustilanne oli menossa, paljasti sota venäläisen yhteiskunnan ainaisen alttiuden totalitarismiin.
Suosittelen erittäin mielenkiintoista ja paljon uutta tietoa antavaa Sorretut sanat -kirjaa kaikille Venäjästä, Neuvostoliitosta, kommunismista, Stalinista, Putinista, kirjallisuudesta ja toisinajattelijoista eli dissidenteistä kiinnostuneille ihmisille. Kirja oli helppo lukea ja se suorastaan imaisi mukaansa.
12.6.2023
Totaalinen poliisivaltio – tutkimusmatka Kiinan valvontakoneiston uumeniin
Olen lukenut paljon kirjoja Venäjästä ja Neuvostoliitosta ja muutamia Pohjois-Koreastakin, mutta enpä juuri Kiinasta, joten juuri lukemani kirja ”Totaalinen poliisivaltio” antoi paljon uutta tietoa Kiinan viime aikojen muutoksista kohti yhä kattavampaa valvontayhteiskuntaa.
Kirjan tekijä, amerikkalainen Geoffrey Cain, on tietokirjailija ja tutkiva journalisti, joka on kirjoittanut muun muassa Timeen, Economistiin ja Wall Street Journaliin.
Atenan v. 2022 kustantamassa ja Riina Vuokon hyvin suomentamassa mukaansatempaavassa kirjassa on 352 sivua, jotka luin mielenkiintoisuuden takia nopeasti, vaikka lukukokemus oli kaiken aikaa samalla tuskaista ja ahdistavaa.
Kirja on hyytävä kuvaus siitä, kuinka Kiina kontrolloi Xinjiangin provinssin uiguuriväestöä uusimman teknologian ja tekoälyn avulla. Valtio käyttää valtavia summia tekoälyyn ja kameroihin, jotka tunnistavat ihmisen jopa 14 kilometrin päästä. Innovaatioita käytetään sumeilematta nk. kolmen pahan, terrorismin, separatismin ja ääriajattelun kitkemiseen.
Uiguurit elävät jatkuvan tarkkailun alla. Epäilykin vääristä ajatuksista vie vankileirille, ja yhteydet ulkomaailmaan on katkaistu. Kuka vain voi olla ilmiantaja: naapuri, työtoveri tai oma perheenjäsen. Vuodesta 2017 alkaen arviolta 1,8 miljoonaa uiguuria, kazakkia ja muiden vähemmistökansojen jäsentä on päätynyt jollekin alueen sadoista keskitysleireistä.
Pidätykseen saattavat johtaa ulkomailla opiskelu, muutokset päivittäisissä rutiineissa, liika kirjojen lukeminen, puhelimessa oleva kielletty sovellus, parrakkuus, huivin käyttö, rukoilu tai pelkkä väärän värinen seinä kotitalossa tai jos ihmisen käytös muuttuu jollain tavalla erilaiseksi, kuten vähentää yhtäkkiä alkoholin juomista.
Cain on tehnyt huolellista tutkimustyötä ja hankkinut tietojaan eri lähteistä. Pääosin kirja koostuu haastatteluista, joista tärkein on keskitysleiriltä pelastuneen Maysemin järkyttävä tarina. Maysem joutui epäillyksi siksi, että hän opiskeli yhteiskuntatieteitä turkkilaisessa yliopistossa, koska hän haaveili diplomaatin urasta.
Leirille jouduttuaan Maysemin piti opiskella joka päivä puoluetta ja Kiinaa ylistävää propagandaa, jotta hänen mielensä puhdistuisi väärien ajatusten viruksista. Kiina kutsuukin kidutusta ja pahoinpitelyjä käyttäviä vankileirejä uudelleenkoulutuskeskuksiksi ja ammatillisen koulutuksen keskuksiksi.
Lopulta Maysem näki ainoaksi mahdollisuudeksi teeskennellä muuttuneensa ja hän alkoi kirjoittaa itsekriittisesti ”virheistään” ylistäen samalla Kiinaa ja puoluetta maasta taivaaseen. Keino tepsi ja vihdoin tuli päivä, että Maysem sai luvan matkustaa Intiaan, josta hän jatkoi Turkkiin poikaystävänsä luo.
Niinpä kirjan haastattelut tehtiin Turkissa. Erään kerran Maysem esitteli Cainille George Orwellin v. 1949 kirjoittaman kirjan ”Vuonna 1984” ja sanoi: ”Miten on mahdollista, että joku englantilainen on seitsemän vuosikymmentä sitten kirjoittanut kirjan, jossa ennustetaan minun kokemukseni? Orwell näki meidän maailmamme, uiguurien maailman.”
Uiguurien kohtalo ja Kiinan valvontakoneiston orwellilaiset mittasuhteet ovat olleet viime aikoina uutisotsikoissa, kun Kiina täyttyy nopeasti valvontakameroista, kasvojentunnistusteknologiasta ja algoritmeista, jotka päättelevät etukäteen, voisiko joku syyllistyä laittomuuksiin tai terroritekoihin. Jos tekoäly on sitä mieltä, niin ei muuta kuin kuulusteluihin ja usein myös keskitysleireille. Tekoäly voi siis tuomita ihmisen rikolliseksi pelkän epäilyn perusteella ennen kuin rikosta on edes tapahtunut.
Kiinan hallinto korostaa kansan rodullista ja kulttuurista yhtenäisyyttä. Mutta koska uiguurit ovat etnisesti eri kansaa kuin enemmistönä olevat han-kiinalaiset ja koska uiguurit ovat uskonnollisesti muslimeja kommunistipuolueen julistaessa uskonnonvastaista ateismia, niin hallinnon näkökulmasta uiguurit pitää alistaa ja heidän ajattelunsa pitää muuttaa, ja jos eivät muutu, niin heidät pitää tuhota.
Hallinnon yksipuolinen han-kiinalaisten suosiminen johti kuitenkin tilanteeseen, jossa muutamat uiguuriryhmät alkoivat puhua Kiinasta eroamisen ja itsenäistymisen puolesta ja jotkut kiihkeimmät alkoivat tehdä terroritekoja eri puolilla Kiinaa, mikä johti taas siihen, että Kiinan johto alkoi epäillä kaikkia uiguureja potentiaalisiksi terroristeiksi. Ja nekin uiguurit, jotka yrittivät kaikin tavoin sopeutua Kiinan vaatimaan ajattelutapaan, joutuivat huomaamaan, että he olivat aina toisen luokan kansalaisia kaikesta ahkeruudestaan ja menestymisestään huolimatta.
Cain käy tarkkaan läpi ne lukuiset teknologiset läpimurrot, jotka mahdollistivat tämän ennennäkemättömän tarkan valvontakoneiston synnyn. Mielenkiintoista tässä kehityksessä on etenkin yksityisten yritysten rooli ja erityisesti Kiinassa huippusuosittu sovellus WeChat sekä teknologiajätti Huawei (tarkoittaa mahtava saavutus).
Xi Jingpingin Kiinassa teknologinen osaaminen palvelee poliittista voimaa ja maanpuolustusta. Kiinalainen rahastosijoittaja summaa tilanteen kirjassa näin: ”Kiinan teknologiayrityksissä on tapahtunut valtava muodonmuutos. Ne eivät ole enää pelkästään teknologian kehittäjiä. Ne ovat valtiollisia elimiä.”
Tätä yhteyttä länsi on pitkään epäillyt, mutta aina Kiinan hallinto on kiistänyt kaiken väittäen, että yritykset ovat itsenäisiä. Kiinan valtion ja sen teknologiayritysten läheisistä suhteista on kuitenkin hyvin paljon todisteita.
Kiina onkin selvästi fasistinen valtio, jossa diktatuuri ja suuryritykset (Mussolini käytti sanaa korporaatiot) ovat saumattomassa yhteistyössä keskenään.
Kiina on myös natsivaltio, koska se yrittää tuhota uiguurit, kuten Hitler halusi tuhota juutalaiset.
Saadakseen lännen ja varsinkin Yhdysvaltojen tietoteknisen etumatkan kiinni Kiina on turvautunut ja turvautuu edelleen mittavaan teollisuusvakoiluun ja varastamiseen, mutta viime aikoina Kiina on pystynyt siltä pohjalta kehittämään valtavasti ja nopeasti myös omaa teknologiaansa.
Kiinan päämääränä on olla maailman ykkönen kaikilla aloilla ja nimenomaan Amerikka on voitettava. Tässä kamppailussa eivät yksilöt, kansat ja uskonnot merkitse mitään. Vain Kiina ja sen vallanhaluinen, rahanhimoinen ja aina oikeassa oleva kommunistinen puolue on jotakin. Siispä vankileireilläkin pahoinpidelty, rääkätty ja aivopesty vanki sopertaa lopuksi puoliksi sekaisena: ”Ei ole taivasta eikä helvettiä. On vain Kiinan kommunistinen puolue, joka on meille taivas.”
Cainin kirjalla on monia ansioita. Ensinnäkin se tuo erittäin hyvin esiin uiguurien tilanteen ja Kiinan häikäilemättömän sortokoneiston, joka perustuu pitkälle kehittyneen valvontatekniikan, mutta myös vanhanaikaisen naapurikyttäyksen käyttöön, mikä on johtanut siihen, että uiguurialueilla kukaan ei voi luottaa kehenkään.
Kirjan suurin merkitys on mielestäni siinä, että se tuo todella selvästi esiin Kiinassa käyttöön otetun sosiaalisen luokituksen vaarat, kun ihmisten käyttäytymistä tarkkaillaan joka paikassa ja sitten heidät pisteytetään luotettaviksi, keskiverroiksi tai epäluotettaviksi. Jos on saanut epäluotettavan luokituksen, voi olla vaikeaa saada lainaa, ostaa asuntoa, päästä opiskelemaan, matkustaa ulkomaille tai edes käydä kaupassa tai tankata bensaa.
Tämä paholaismainen Iso veli valvoo -järjestelmä tuo väistämättä mieleeni lopunaikojen Antikristuksen diktatuurin, jossa kaikkien on oltava samaa mieltä, kumarrettava Antikristusta jumalana ja otettava hänen pedonmerkkinsä, jotta voisi ostaa tai myydä mitään.
Näenkin asian niin, että Kiinan totalitaristinen dystopia on kokeilua ja esiharjoittelua, jotta jotain samankaltaista voitaisiin myöhemmin toteuttaa maailmanlaajuisessa mittakaavassa.
Olen surullinen uiguurien, kazakkien ja kaikkien vainottujen puolesta. Myös kristityillä on entistä vaikeampaa toimia Lohikäärmeen eli Saatanan Kiinassa. Kiinalla ei ole Jumalaa. Vain raha ja valta ovat Kiinan johdon jumalia.
Odotan kuitenkin suurta muutosta, koska on olemassa profetioita, joiden mukaan Kiinan kommunistisen puolueen diktatuurivalta loppuu, Kiinassa syttyy suuri hengellinen herätys ja demokraattiset arvot pääsevät valtaan.
Sitä ennen suosittelen Cainin silmiä avaavaa kirjaa ”Totaalinen poliisivaltio” kaikille ihmisille, vaikka se onkin rankkaa ja raskasta luettavaa, mutta sujuvan kerronnan takia lukeminen on helppoa ja ennen kaikkea henkisesti antoisaa.
3.6.2023
Friedrich Nietschen elämä
Luen oheisella videolla tekemäni kirja-arvion Sue Prideaux´n mielenkiintoisesta Nietschen elämäkerrasta. Tämä niille, jotka kuuntelevat mieluummin kuin lukevat.
https://youtu.be/uhihNl4MINE .
3.6.2023
En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietzschen elämä
Friedrich Nietsche kiinnostaa edelleen 123 vuotta kuolemansa jälkeen, mistä on todistuksena se, että tänä vuonna on suomeksi ilmestynyt kaksi uutta Nietsche-kirjaa: Tarmo Kunnaksen ”Nietsche ajattelijana” ja norjalais-brittiläisen Sue Prideaux´n ”En ole ihminen, olen dynamiittia! Friedrich Nietschen elämä”.
Kunnaksen kirjaa en jaksanut lukea loppuun asti, mutta Prideaux´n eloisasti etenevä ja mielenkiintoisesti kirjoitettu elämäkerta piti otteessaan loppuun asti, vaikka kirjassa on peräti 556 sivua. Kustantaja on Sammakko ja loistava kääntäjä Saku-Petteri Urpo.
Tätä mieltä on oltu ympäri maailmaa. Esim. Financial Times kirjoittaa: ”Kauniisti kirjoitettu ja riipaisevan koskettava kuvaus älyllisen suuruuden tavoittelulle omistetusta elämästä.” Ja The Economist arvioi: ”Helposti lähestyttävä elämäkerta usein niin kovin vaikeasti lähestyttävästä miehestä.”
Tutustuin itse ensimmäisen kerran Nietscheen viettäessäni usein lukiovuosinani tuntikaupalla aikaa Lahden kirjastossa, jossa näin oudon kirjannimen ”Näin puhui Zarathustra”. En lukenut kuitenkaan kirjaa, koska se vaikutti sekavalta. Juuri siitä kirjasta tili kuitenkin myöhemmin Nietschen suosituin teos.
Aluksi tosin Nietschen kirjat menivät hyvin nihkeästi kaupaksi, usein vain jotain 100 kappaletta, vaikka painos oli ollut 1000 kappaleen suuruinen. Niinpä Nietsche eli lähinnä eläkkeellä, jota hän sai oltuaan 10 vuotta kreikkalaisen filologian professorina Sveitsin Baselissa, mutta huonon terveyden takia Nietzsche joutui jättämään opetustehtävänsä ja vaelteli ympäri Etelä-Ranskaa, Italiaa ja Sveitsiä.
Nietschen kirjat saivat suuren suosion ja menekin vasta filosofin kuoltua, kun hänen sisarensa Elisabeth alkoi toimia tarmokkaasti veljensä maineen ja kirjojen levittämiseksi. Samalla Elisabeth korosti hyvin tietoisesti ja liioitellusti omaa tärkeyttään Nietschen elämässä, vaikka tosiasiassa Nietsche oli suurimman osaa elämästään huonoissa väleissä sekä äitinsä että sisarensa kanssa.
Erityisesti Nietsche ei hyväksynyt lainkaan sisarensa voimakasta antisemitismiä. Sen tähden on historiallinen vääryys, että Nietsche yhdistetään vahvasti natseihin, mutta se johtuu vain Elisabethin toiminnasta Nietschen kuoleman jälkeen, kun hän teki rakentamastaan Nietschen arkistosta hyvin natsihenkisen, jossa kaikki työntekijätkin olivat natseja ja jossa Hitlerkin vieraili muutaman kerran.
Toisaalta on sanottava, että joissakin Nietschen mielipiteissä ja varsinkin hänen aforismeissaan on viittauksia yli-ihmiseen ja tahdosta valtaan, jotka sopivat erinomaisesti natsien herrarotuideologiaan. Nietzsche ei ollut kuitenkaan poliittinen, vaan hän etsi Zarathustran ja yli-ihmisen hahmon avulla uskonnollista tunnetta, joka oli maallistuneesta yhteiskunnasta kadonnut.
Nietschen kirjoituksissa onkin se ongelma, että hän kirjoitti tahallaan jyrkästi ja monitulkintaisesti jättäen usein lauseet kesken ja lopettaen ne joko sanaan ”ehkä” tai kolmeen pisteeseen… Nietsche ei halunnut sanoa lopullista totuutta, vaan kovasti provosoituaan hän halusi ihmisten itse löytävän totuuden.
Sen tähden hyvinkin erilaiset poliittiset suuntaukset, sekä kumoukselliset että konservatiiviset, ovat löytäneet Nietscheltä sopivia katkelmia lainattavaksi, kuten saksalainen kirjailija ja satiirikko Kurt Tucholsky sanoi: ”Kerro minulle, mitä tarvitset, niin minä etsin siihen sopivan Nietzsche-sitaatin.”
Jotkin Nietschen sanomiset on ymmärretty täysin väärin, kuten kirjassa ”Iloinen tiede” oleva väite, että Jumala on kuollut. Minäkin luulin tähän asti, että luterilaisen papin pojasta ja itsekin aluksi uskovasta Nietschestä tuli myöhemmin ateisti, joka ei uskonut Jumalan olemassaoloon.
Mutta siitä ei olekaan kysymys, mikä käy ilmi seuraavasta Nietschen tekstin katkelmasta: ”Jumala on kuollut! Jumala pysyy kuolleena! Ja me olemme hänet surmanneet! Pyhin ja mahtavin, mitä maailma on tähän saakka omistanut, on vuodattanut verensä kuiviin meidän veitsiemme alla.”
Nietsche syytti siis itseään ja muita ihmisiä, ennen muuta myös tekopyhiä kirkkouskovia Jumalan tappamisesta, koska he ovat olevinaan kristittyjä, mutta he elävät kuitenkin ikään kuin Jumalaa ei olisi.
Nietsche oli itse vähitellen luopunut uskosta, mutta syy siihen oli hänen terävä kirkkokritiikkinsä, johon oli kyllä paljon aihetta ja on vielä tänäänkin.
Jeesusta Nietsche piti sen sijaan suuressa arvossa. Näinhän se on, että aito usko ja näennäinen uskonnollisuus ovat kaksi täysin eri asiaa.
Lopulta Nietschen hyökkäävyys meni niin pitkälle, että hän julisti olevansa Antikristus, ja kirjoitti sen nimisen kirjankin.
Sen jälkeen Nietschen mielenterveys alkoi vakavasti heikentyä, jolloin hän alkoi nähdä monenlaisia harhoja kuvitellen itsensä milloin miksikin henkilöksi ja usein myös jumalaksi. Loput 11 vuotta Nietshce vietti mielisairaalassa ja aivan loppuaikoina sisarensa luona, jolloin Nietschestä oli tullut täysin holhottava ihmisraunio.
Nietschellä oli elämänsä aikana aika monia merkittäviä ihmissuhteita, joista tärkein oli säveltäjä Richard Wagner. Nietsche suhtautui lähes jumaloivasti Richard Wagnerin musiikkiin, jonka lumovoimaa hänen älykkyytensä ei voinut vastustaa. Nietschellä oli myös syvällinen rakkaus- ja keskustelusuhde Wagnerin vaimon Cosiman kanssa.
Myöhemmin Nietschen ja Wagnerin välit viilenivät, koska Nietschen kehitys vei uskosta poispäin, mutta alun perin hyvin materialistinen Wagner alkoi vanhemmiten kiinnostua yhä enemmän uskonasioista.
Eroon vaikutti myös Wagnerin juutalaisvastaisuus, mitä Nietsche ei voinut hyväksyä. Sen sijaan Hitler ihastui aikoinaan Wagnerin mahtipontiseen ja saksalaista henkeä ylistävään musiikkiin ja oli usein nähty vierailija Bayreuthin oopperajuhlilla, jotka Wagner aloitti v. 1876.
Friedrich Nietsche kuoli 25.8.1900 vain 55-vuotiaana. Nietsche oli sittenkin ihminen, ei jumala, antikristus eikä yli-ihminen.
Eikä Nietsche ollut dynamiittia, mutta hänen ajatuksensa ovat levinneet räjähtävän dynamiitin tavoin ympäri maailmaa, mikä jatkuu edelleen aina uusina painoksina ja Nietschen elämää koskevina tutkimuksina.
Vaikka olenkin monista asioista eri mieltä Nietschen kanssa ja hänen järkyttävän poleeminen ja liioitteleva tyylinsä välillä ärsyttää, niin Sue Prideaux´n hänestä tekemä kirja oli kyllä varsin upea lukukokemus, joten suosittelen kirjaa kaikille uskonnosta, taiteesta, filosofiasta ja politiikasta kiinnostuneille ihmisille.